Ääriajattelu uhkaa taidemusiikkikulttuuria
Julkisuudessa on viime aikoina keskusteltu klassisen musiikkikulttuurin ongelmista. Etenkin sinfoniakonsertteja vaivaa epätasa-arvoinen ja yksipuolinen ohjelmisto, josta usein puuttuu suuri osa ihmisistä (esim. naiset ja ei-valkoiset). Suomen Säveltäjien lokakuun alun juhlakonsertissa keskusteltiin musiikin ja yhteiskunnan suhteesta. Keskustelun perusteella yhteiskunnallinen vastuullisuus ei kuulu klassisen musiikin perinteessä tehtävän taidemusiikin ensisijaisiin arvoihin edelleenkään.
Yksi taidemusiikki-instituutioistamme, Suomen Säveltäjät ry, juhli 75-vuotista taivaltaan konsertilla Helsingin musiikkitalossa 2.10.2020. Konsertissa kuultiin kantaesitykset Outi Tarkiaiselta ja Sampo Haapamäeltä sekä Paavo Heinisen ja Jouni Kaipaisen musiikkia. Esityksistä vastasi Hannu Linnun johtama Radion sinfoniaorkesteri.
Konsertin päätti musiikkitoimittaja Lotta Emanuelssonin johtama keskustelu, jonka muina osallistujina olivat säveltäjä Lauri Kilpiö, kuvataiteilija Anna Tuori ja kapellimestari Hannu Lintu.
Suomen säveltäjiä edustanut Kilpiö puhui informatiivisesti säveltäjän työstä ja sävellysopetuksesta. Tuori edusti keskustelussa taiteen yhteiskunnallisuuteen kriittisesti suhtautuvaa näkökulmaa ja jatkoi jo aiemmin toisaalla esittämiensä ajatusten linjalla: taide ei hänen mukaansa saisi välineellistyä vain yhteiskunnallisten ongelmien ilmaisuksi eikä taiteilijan välittömin tuotos eli teos saisi unohtua.
On kuvaavaa, että Suomen Säveltäjien juhlakonsertin keskustelussa taiteen ja yhteiskunnan suhteen asiantuntijaksi oli kutsuttu kuvataiteen eikä musiikin edustaja. Puhujavalinnalla vahvistettiin myyttiä siitä, että musiikki olisi olemukseltaan jotain abstraktia. Se antoi kuvan, että yhteiskunnalliset sisällöt ovat musiikissa harvinaisia tai epäolennaisia ja että taiteen yhteiskunnallisuutta koskevaa keskustelua käydään pääasiassa muualla kuin musiikkialalla.
Vaikutelma vahvistui Linnun kysyessä Tuorilta, milloin ”taiteen ulkopuolella olevien yhteiskunnallisten, sosio-poliittisten aiheiden” tuominen mukaan taiteeseen ”alkoi”. Kapellimestari myönsi keskustelun kuluessa, että musiikillakin on otettu aina kantaa, mutta vaikutti pitävän taiteen yhteiskunnallisuutta jotenkin epäolennaisena tai jopa epätoivottavana seikkana. Aivan kuin taiteen yhteiskunnalliset ulottuvuudet sijaitsisivat taiteen ulkopuolella eivätkä taiteessa ja taidekulttuurissa, ja aivan kuin taide sijaitsisi yhteiskunnan ulkopuolella.
Keskustelua dominoinut RSO:n ylikapellimestari Lintu puhui laadusta, substanssista, ulkomusiikillisuudesta ja puhtaasta esteettisestä kokemuksesta jättäen määrittelemättä, mitä näillä termeillä tarkoittaa. Asiayhteyksien perusteella voi kuitenkin päätellä kyseessä olevan lähinnä sävellystekniset tai teosten materiaaliseen jäsentymiseen liittyvät seikat. Beethovenin musiikin kantaaottavuuskin on Linnun mukaan ”sävellysteknisesti sisällä siinä [teoksessa]”.
Linnun kommentit liittyvät suuriin kysymyksiin musiikin ja ideologioiden suhteesta. Lopulta kysymys on siitä, mitä merkitystä klassisella musiikilla voi tänä päivänä ylipäätään olla ja millaisella toiminnalla ja puheella sen olemassaoloa voidaan oikeuttaa.
Voidaan myös huomioida, että Eduskunnan valvonnassa toimivan Yleisradion orkesterilla ja sen johdolla on erityisen suuri valta eli vastuu musiikkikulttuurin tulevaisuudesta. Siksi kysymykset musiikin ja yhteiskunnan suhteesta sekä yhteiskunnallisesti vastuullisesta konserttitoiminnasta ovat erityisen tärkeitä tarkastella juuri Radion sinfoniaorkesterin toiminnassa. Myös uutta musiikkia säveltävien taidetyöläisten etujärjestö Suomen Säveltäjät ry pyrkii vaikuttamaan musiikkikulttuurin tulevaisuuteen. Mitä siis Radion sinfoniaorkesterin ja Suomen Säveltäjien yhteisen juhlakonsertin keskustelutilaisuus viesti tältä kannalta?
Musiikki ei ole vain etuoikeutettujen asia
Sävellystekniset yksityiskohdat ja periaatteet ovat ilman muuta tärkeä osa musiikkia ja sen vastaanottoa. Musiikin rakentumisperiaatteiden hallinta on kiistaton osa musiikinhistoriallista ja musiikin tyylejä koskevaa asiantuntemusta. Tällaisella tiedolla on myös jatkuva pedagoginen tarve. Myös musiikin joskus monimutkaisten rakenteiden hahmottaminen esimerkiksi visuaalisin keinoin saattaa olla tavalliselle musiikin kuuntelijalle tervetullut apu.
Sävellysteknisiin seikkoihin liittyvä musiikin abstraktiuden korostaminen on kuitenkin vain yksi musiikin tulkintahorisontti, joka ammentaa vain yhdestä mahdollisesta musiikinesteettisestä perinteestä ja siihen liittyvistä ideologioista ja yhteiskunnallisista rakenteista. Esimerkiksi jokin kiinnostava sävellystekninen muotoratkaisu on yhtä lailla musiikissa tavattava sisältö kuin vaikkapa epätasa-arvo. Kyse on vain erilaisesta sisällöstä.
Vastaavasti abstraktiutta painottava musiikki ei ole yhtään vähemmän yhteiskunnallista kuin selkeäsanaisesti ilmastonmuutosta pohtiva kuvataide. Se on sitä vain eri tavalla. Eikä ”jousikvartetto” tai ”sinfonia” ole yhtään abstraktimpi teosnimi kuin vaikkapa kirjallisuudesta tai luonnonilmiöistä poimittu otsake. Näennäisen abstraktitkin teosnimet kantavat yhteisöllisiä merkityksiä ja viittaavat aina vähintäänkin musiikin abstraktiutta korostavaan esteettiseen perinteeseen.
Musiikki on ollut aina osa yhteiskuntaa. Jo itse ajatus siitä, että musiikki olisi olemuksellisesti jotain abstraktia (tai absoluuttista) on yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti määrittynyt. Kyseessä on myös historiallisesti nuori ajatus. Musiikin kriittisen historiografian kannalta katsottuna kyseessä on musiikkiesteettinen vastine valkoisen yläluokkaisen eurooppalaismiehen kuvitelmalle oman maailmansa ensisijaisuudesta. Siksi musiikin abstraktiuden, absoluuttisuuden tai ”puhtaan esteettisen kokemuksen” kannattajat esittävät usein kantansa ensisijaiseksi tai jopa ainoaksi oikeaksi musiikinestetiikaksi, kuten esitetään tavanomaisesti kaikki muukin valkoisen eurooppalaismiehen edustama etuoikeuskulttuuri. Vain yhden mahdollisen kulttuurisesti määrittyneen sisällön esittäminen musiikin arvon tai jopa olemassaolon kriteeriksi on suvaitsemattomuutta ja vallankäyttöä, joka perustuu kyseenalaistamattomalle oletukselle väitteen esittäjän ylemmyydestä.
Toisinaan edelleen väitetään, että taide on tai sen pitäisi olla ilman tehtävää tai ”välineellistä” arvoa. Miksi taide ei saisi olla välineellistä? Osallistuuhan taide eri muodoissaan joka tapauksessa ”välineellisesti” yhteiskunnallisten rakenteiden ja ajattelutapojen ylläpitoon, ja tämä tehtävä on kenties vahvimmillaan juuri silloin kuin sen tehtäväluonne itsepintaisesti kielletään. ”Taiteella ei ole tehtävää” on yhtä vahvasti poliittinen väite kuin vaikkapa väite ”taiteen tehtävä on tukea proletariaatin maailmanlaajuista vallankumousta”.
Parhaimmillaan taide kiehtoo sekä vahvoilla yhteiskunnallisilla sisällöillä että teknisen toteutuksensa taitavuudella samanaikaisesti, kuten teki keskustelua edeltäneessä konsertissa kuultu Okjökull-jäätikön muistolle omistettu Jään lauluja -teos, jonka oli säveltänyt Outi Tarkiainen.
Taiteella voi olla yhteiskunnassa monia tehtäviä ja ne myös muuttuvat eri aikoina yhteiskunnan ja maailman muuttuessa, aivan kuten ne käsitteetkin, joilla taiteesta puhutaan. Myös käsite ”taide” on historiallinen eikä yleismaailmallinen käsite eikä sen soveltaminen menneisyyteen tai eri kulttuureihin ja käytäntöihin ole ongelmatonta. Ei ole mitään yhtä ikuista taidetta yhteiskunnan ja maailman ulkopuolella (vaikka tällainen ajatus on tärkeä monelle, kuten muutkin ”tuonpuoleisuuden” kuvitelmat).
Juhlakonsertin keskustelussa mukana ollut Tuori on kritisoinut poliittisesti kantaa ottavaa kuvataidetta kaksinaismoralismista. Vastaavasti abstraktiksi julistettua musiikkia voisi kritisoida välinpitämättömäksi moraalisten kysymysten suhteen. Molemmissa tapauksissa taiteella on kuitenkin aina yhteiskunnallinen tehtävä: ylläpitää tietynlaisia käsityksiä todellisuudesta, arvoista ja ihmisten välisistä suhteista. Erona on se, että tietoisesti ja tarkoituksellisesti yhteiskunnallinen taide pyrkii avoimesti muuttamaan maailmaa eikä yleensä väitä, millaisia muotoja taiteella pitäisi olla. Yksiulotteisesti abstraktioita painottava taide sen sijaan pyrkii säilyttämään tietyt taidetta ylläpitävät rakenteet, estetiikat ja ajattelutavat ja puolustaa siten välillisesti yhteiskunnallista muuttumattomuutta. Molemmissa tapauksissa kyse on identiteettipolitiikasta. Mutta vain jälkimmäisessä tapauksessa oma identiteetti esitetään, esimerkiksi musiikin kautta, muita arvokkaammaksi.
Kuvitelma ulkopuolisesta uhasta
Keskustelun loppupuolella RSO:n ylikapellimestari Hannu Lintu pohti, mistä tulee ”paine” säveltää poliittista tai kantaaottavaa musiikkia. Herää kuitenkin kysymys, miksi kantaaottavan musiikin tekemiseen ajaisi erityisesti jokin ”paine”. Miksi kyseessä ei olisi – kuten yleensäkin taiteen tekemisessä – esimerkiksi vapaus, tarve, kutsumus tai vastuu?
Keskustelu ilmentää tavallista ajattelutapaa, jossa väitteen esittäjä pitää maailmankuvaansa neutraalina ja kyseenalaistamattomana ja siksi epäpoliittisena. Samalla kaikki ulkopuolelta tuleva ja omaa maailmankuvaa mahdollisesti kyseenalaistava ”paine” tulkitaan poikkeukseksi ja juuri muutospotentiaalinsa vuoksi ”poliittiseksi”. Usein se samalla tulkitaan vasemmistolaispoliittiseksi, sillä perinteisesti vasemmisto on pyrkinyt haastamaan vallitsevia käytäntöjä konservatiivista oikeistoa enemmän.
Taiteesta puhuttaessa vasemmistolaisuudesta luodaankin usein yksinkertaistettu kuva. Kuvataiteilijoiden Martta Tuomaalan ja Minna Henrikssonin puheenvuoro Helsingin Sanomissa (30.9.2020) pyrki korjaamaan tätä harhaa: ”Omien etuoikeuksien tunnistaminen ja tunnustaminen lukeutuvat vasemmistolaisen taiteen toimintatapoihin oikeaoppisuuden sijaan. Tällainen taide voi olla monimuotoista, eikä sen välttämättä tarvitse julistaa mitään.”
Lintu pohti juhlakonsertin keskustelussa poliittista tai kantaaottavaa musiikkia myös seuraavalla tavalla:
[M]istä se [yhteiskunnallinen valveutuneisuus] tulee? Meillä on, esimerkiksi musiikkipuolella meillä on tietty musiikkitieteen haara, joka ikään kuin ulkopuolelta haluaa saada meidät ajattelemaan musiikista jollakin tietyllä tavalla, yleisön ja esiintyjät. Mutta miten se on nuorten kanssa [osoittaen kysymyksensä Lauri Kilpiölle]? Onko se vaan se yhteiskunta missä he elää vai painostetaanko heitä jollakin tavalla siihen, että pitää olla poliittisesti ja yhteiskunnallisesti kantaaottava? (Korostukset J. T.)
Tässä kommentissa kapellimestari Lintu jakaa ihmiset ”meihin” ja ”muihin” sekä viittaa ”ulkopuolelta” tulevaan painostukseen, ehkä johonkin hänen mielestään vääränlaiseen toimintaan, joka tuntuu huolestuttavasti horjuttavan vallitsevaa valtarakennetta. Tämä herättää kysymyksen: Mikä on se sisäpuoli tai sisäpiiri, jota tässä halutaan suojella ja johon Lintu viittasi keskustelussa toistuvasti termillä ”me”? Ketkä saavat siihen kuulua ja ketkä rajataan pois? Sekä esiintyjät että yleisö – ja etenkin potentiaalinen yleisö – ovat suuri joukko erilaisia ihmisiä, joiden musiikkia koskevat ajatukset ovat monenlaisia ja myös muuttuvia. Musiikintutkimuksessa on paljon tutkittu sitä, miten musiikilliset käytännöt voivat olla inklusiivisia ja eksklusiivisia, vastuullisia ja syrjiviä: keiden elämät ja kokemukset ovat arvokkaita ja pääsevät esille, keiden ei. Tällaisia asioita käsittelevän tutkimuksen näkeminen musiikkikulttuurin ”ulkopuoliseksi” asiaksi tosiasiassa kieltää tällaisten ongelmien olemassaolon musiikkikulttuurin ”sisäpuolella”.
Ihmisten jakaminen lähtökohtaisesti meihin ja muihin on perinteistä identiteettipolitiikkaa sekä vastakkainasettelua luova tapa, josta on tullut osa muun muassa populististen ääriliikkeiden retoriikkaa. Tältä kannalta tarkasteltuna RSO:n ylikapellimestari tuntuu käytännössä sortuvan ääriajatteluun ja sanovan, etteivät hänen kanssaan eri tavalla ajattelevat ihmiset kuulu hänen yleisöönsä. Voiko kuka tahansa siis enää noin vain mennäkään RSO:n konserttiin varmistamatta ensin, että ajattelee musiikista ”oikein”?
Entä mikä sitten on se ”ulkopuoli”, josta ”tietyn musiikkitieteen haaran” edustajat tulevat ja ”painostavat” ”sisäpuolta”?
Länsimainen tiede ei ole vapaa omista kulttuurisista ennakkoasenteistaan. Mutta se ainakin pyrkii tarkastelemaan kriittisesti niitä historiallisia rakenteita, jotka ohjaavat ajattelemaan esimerkiksi musiikista vain ”tietyllä tavalla”. Oman musiikkikäsityksen pitämistä oikeana tai ”puhtaana” ja ulkopuolelta tulevien näkemysten pitäminen vääristyneinä on sekin oikeistopopulismista tuttua retoriikka. Kuten esimerkiksi viestinnän professori Esa Väliverronen toteaa Yliopistolehden numerossa 8/2020: ”Vapaa tutkimus näyttää olevan piikki oikeistopopulismin lihassa – erityisesti sellainen, joka tutkii yhteiskunnassa esiintyvää vallankäyttöä tai kyseenalaistaa perinteisiä arvoja ja moraalikäsityksiä.”
RSO:n ylikapellimestari viitannee ”tietyllä musiikkitieteen haaralla” sellaiseen musiikkitieteeseen, joka suhtautuu kriittisesti länsimaisen taidemusiikin kaanonia ylläpitäviin ideologioihin, koulutusjärjestelmiin ja käytäntöihin. Tämä ”haara” on tosiasiassa musiikkitieteen valtavirtaa. Sen edustajiin kuuluvat, satunnaisessa järjestyksessä, muun muassa Marcia J. Citron, William Weber, Anna Bull, Christina Scharff, Susanna Välimäki, Anna Ramstedt, Anne Kauppala, Kaj Ahlsved, Pirkko Moisala, Taru Leppänen, Susan McClary, Joseph Kerman, Heidi Partti, Kim Ramstedt, Lydia Goehr, Jim Samson, Philip A. Bohlman, Katherine Bergeron, Heidi Westerlund, Milla Tiainen, Sini Mononen, Nuppu Koivisto, Derek B. Scott, Vesa Kurkela, Saijaleena Rantanen, Olli Heikkinen ja Anne C. Schreffler. Listaa voisi jatkaa.
Tällä hetkellä meillä ja maailmalla on myös jo käynnissä monia sinfoniaorkesterihankkeita, joissa orkesterien ohjelmistoja ja käytäntöjä muutetaan ekososiaalisesti vastuullisemmiksi ja jotka muokkaavat ja luovat uusia repertuaareja ja kaanoneita.
Mitä valkoinen mies pelkää?
RSO:n ylikapellimestari Hannu Linnun julkinen kulttuuripoliittinen toiminta ja ajattelu tarjoavat esimerkin siitä, kuinka musiikki on poliittisimmillaan silloin, kun se pyrkii epäpoliittisuuteen. Näkemykset kannattavat todellisuutta, jossa sallitaan vain yksi musiikinestetiikka, jonka kriteereitä ei tarvitse määritellä ja jonka kyseenalaistajiin suhtaudutaan torjuvasti. Tässä maailmassa yleisön luokittelu toivottuihin ja ei-toivottuihin on sallittua eikä moninaisuutta tunnisteta. Ohjelmiston (säveltäjien, solistien, estetiikkojen) tuottaman maailmankuvan johtotähtinä ja esikuvina toimivat suuret valkoiset miehet. Beethoven on ”universaali” (kuten ylikapellimestari on monessa yhteydessä todennut); Paavo Heininen on ”syvällisimmän mahdollisen musiikin” säveltäjä (ylikapellimestari toteaa säveltäjien juhlakonsertin käsiohjelmassa); ja sukupuoliseen tasa-arvoon pyrkiminen on vähemmän tärkeää kuin vakiintuneen kaanonin ja sen taiteellisen ”laadun” ylläpito, kuten ylikapellimestari viime talven keskusteluissa yhdessä intendentti Tuula Sarotien kanssa antoi ymmärtää.
RSO:n ylikapellimestari ja intendentti eivät ole yksin näkemystensä kanssa. Samalla linjalla on muun muassa säveltäjä Jukka Tiensuu taannoisessa Helsingin Sanomien haastattelussaan. Tiensuu väittää klassisen musiikin kaanonin vakiintuneen teosten laadun perusteella muttei kiinnitä huomiota laatukriteerien kulttuuriseen määrittymiseen vaan pitää niitä neutraaleina ja universaaleina. Musiikin kriittisen historiografian näkökulmasta kyse on eurooppalaisen patriarkaatin määrittelemästä laadusta. Siksi Tiensuun väite, että säveltävien naisten vähyys historiassa ei olisi musiikillinen kysymys, ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Musiikki ei ole mystinen, kaikesta todellisuudesta irrallinen ilmiö vaan läpeensä yhteiskunnallinen ilmiö, ja patriarkaalinen yhteiskunta on määrittänyt musiikin miesten alueeksi. Tämä epätasapaino ja -arvo on alkanut viime aikoina korjaantua aktiivisen muutostoiminnan vuoksi (itsekseen se ei korjaannu), mutta Suomen Säveltäjien jäsenistössä on naisia edelleen vain reilu kymmenen prosenttia.
Laatu-termiä ei tässä muuttumatonta kaanonia puolustavassa keskustelussa määritellä siksi, että määrittely ei ole mahdollista rikkomatta myyttiä musiikin itseriittoisuudesta ja viittaamatta siihen, mitä Lintu kutsuu ”ulkomusiikilliseksi kuonaksi”. Mitään ulkomusiikillista ei kuitenkaan ole, kuten ei ole esimerkiksi ulkokuvataiteellistakaan. On vain musiikillisia ilmiöitä, joilla on sävellysteknisimmilläänkin vain erilaisia kulttuurisesti määrittyneitä sisältöjä. RSO:n ylikapellimestari kuitenkin antaa ymmärtää, että ”ulkomusiikillisia” ovat jopa jotkut ihmiset. Lian (kuonan) erottelu puhtaasta eli hyväksytystä on olennainen osa vallankäytön rakenteita.
Mitä Radion sinfoniaorkesteri tai sen ylikapellimestari oikein pelkää? Mitä vaarallista olisi siinä, että nykyisin vallitseva käytäntö muuttuisi? Mitä vaaraa olisi siinä, jos yleisö ei jakaantuisikaan meihin ja muihin vaan konserteissa haluaisivat käydä ja musiikin ”laatua” saisivat arvioida kaikki halukkaat kulttuurisista, etnisistä, uskonnollisista, luokka- ja sukupuoli-identiteeteistä riippumatta? Mitä vaaraa olisi siinä, että kaanonin ja sen sävellysteknisen oikeuttamisen sijaan korostettaisiin nykyistä enemmän musiikin monimuotoisuutta, joka Linnun sanoin on ”riistäytynyt [naurahtaa] käsistä”? Mitä vaaraa olisi siinä, että avoin yhteiskunnallinen vastuullisuus olisi sallittua tai jopa toivottavaa sen sijaan, että halutaan ylläpitää sortohistoriallisia hierarkioita?
Jos haluaa paremman kuvan taidemusiikin tosiallisesta monimuotoisuudesta nykypäivänä, voi kuunnella vaikkapa säveltäjä ja musiikkitoimittaja Aki Yli-Salomäen Yleisradiolle toimittamaa radio-ohjelmasarjaa Epäilyttävän uutta. Sarja osoittaa herkullisen asiantuntevasti, kuinka laaja taidemusiikkikenttä maailmalla on. Samalla sarja tulee hienovaraisesti paljastaneeksi kotimaisen taidemusiikkikentän konservatiivisia ja taantumuksellisia käytäntöjä loputtomine suurmiesjuhlintoineen ja — nykymusiikin osalta — yksiulotteisine modernismi-käsityksineen.
Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Hannu Lintu on tässä kirjoituksessani vain ajankohtainen esimerkki. Hän ei ole ainoa, joka ajattelee tässä kuvatulla tavalla, mutta hänen sanomisillaan on poikkeuksellista painoarvoa ylikapellimestarin valta-asemasta johtuen. On erikoista, että kovin monelle on vaikea myöntää klassisen musiikkiperinteen ongelmat. Jotkut tahot eivät kaikesta päätellen yksinkertaisesti halua asioiden kulkeutuvan esimerkiksi esteettisesti monityylisempään tai etnisesti ja sukupuolisesti tasa-arvoisempaan tai ylipäätään yhteiskunnallisesti vastuullisempaan suuntaan. Muutos uhkaa vallitsevaa järjestystä. Halutaan säilyttää vallitsevat jakolinjat ja etuoikeudet.
Pakonomainen tarve väheksyä musiikin yhteiskunnallisuutta, tai sisältöjä ylipäätään, jonkin esimerkiksi sävellysteknisen seikan hyväksi on valkoisen miehen pelkoa omien etuoikeuksiensa menettämisestä. Taiteen näkyvämpää yhteiskunnallisuutta ei voi kannattaa, koska siten taiteesta tulisi kirjaimellisesti yhteistä eikä taiteeseen liittyvä erikoisasiantuntemus ja -osaaminen toimisi enää tehokkaana sosiaalisen eronteon keinona.
Taidemusiikki pelastuu vain ihmisiä yhdistämällä
Kuten Anna Tuorikin säveltäjien juhlakonsertin keskustelussa tähdensi, taiteen tulee olla vapaassa yhteiskunnassa vapaata. Mutta taiteen tulee olla vapaata nimenomaan sortavista valtarakenteista. Siksi taiteen tulee olla vapaata myös sellaisesta syrjivästä vallankäytöstä, jota esimerkiksi ohjelmistovalinnoissa ja johtohenkilöiden julkisessa puheessa tällä hetkellä ilmenee. Vallanpitäjillä on myös vastuu.
Ajatus, että olisi vain yhdenlaista musiikkia yhdenlaisille ihmisille, on ääriajattelua, jonka ylläpitäminen ehkäisee ja rajoittaa taidemusiikin mahdollisuuksia rakentaa ajankohtaista ja elinvoimaista kulttuuria. Sellainen ajattelutapa on tuhoisaa musiikkikulttuurille, jonka elinehto on pystyä muuttumaan ajan mukana.
Harvalla musiikin lajilla on yhtä laajasti dokumentoitu perinne kuin länsimaisella taidemusiikilla. Millään muulla musiikin lajilla ei ole yhteiskunnassamme niin mittavia julkisia resursseja käytössään. Taidemusiikki voisi aidosti toimia ihmisiä yhdistävänä, kulttuuria elävöittävänä ja yhteiskunnallisesti kriittisenä taiteen alueena, jossa sävellystekniset tutkielmat, yhteiskunnallisia epäkohtia julistavat teokset ja kaikki tältä väliltä olisivat yhtä sallittuja. Vain siten taidemusiikkikulttuurin elinvoimaisuus voidaan turvata.
Siksi toistan aikaisemmin esittämäni ja musiikintutkija Richard Taruskinin ajatusta mukailevan toteamuksen: taidemusiikkikulttuurin olemassaolon suurin uhka löytyy sen kiihkeimpien puolustajien joukosta.
Juha Torvinen on musiikintutkija