Burna Boy esiintyi Helsingissä. Kuuliko valkoinen korva?
Kaksi viikkoa sitten torstaina 13.2.2020 tämä hetken ehkä ajankohtaisin afrikkalainen artisti, Burna Boy, esiintyi Helsingin jäähallin black boxissa. Nigerialaislaulaja on viime vuonna julkaistun African Giant levynsä tiimoilta ollut näkyvästi esillä musiikkimedioissa ympäri maailmaa ja hän on talven aikana konsertoinut tiiviisti. Yksi kohokohta artistille lienee SSE areenan (entinen Wembley) loppuunmyyminen ensimmäisenä afrikkalaisena artistina. Kriitikko ja toimittaja Aniefiok Ekpoudom antaa The Guardianin arviossa Burna Boyn SSE areena-konsertille täydet viisi tähteä luonnehtien sitä historialliseksi illaksi.
Helsingin jäähallin konserttia voisi Suomen mittakaavassa myös luonnehtia historialliseksi tai ainakin merkittäväksi. Yleisöä paikalla oli yli 2200 henkeä, joka tietojeni mukaan tekee siitä suurimman afrikkalaisen muusikon soolokonsertin Suomessa ikinä. Angelique Kidjo esiintyi 2013 Finlandia-talossa, jonka kapasiteetti on 1700 henkeä. Burna Boyn keikalla oli lähes täyden Tavastian verran enemmän yleisöä paikalla. Merkittävää Burna Boyn konsertissa on myös se, ettei yksikään media Suomessa noteerannut tapahtumaa ennen tai jälkeen keikan. Afrikkalaisten artistien konserteista on toki Suomen medioissa kirjoitettu, ja Kidjon konserttia 2013 puffasi ainakin Turun Sanomat ja Helsingin Sanomat. Miksi Burna Boyn konsertti ei ollut toimittajien tutkalla? Mitä afrikkalaisen artistin tulisi saavuttaa, jotta Suomen musiikkimedia hänet huomaa?
Nopea haku muutaman suuren median verkkosivuilla hakusanoilla ”afrikkalainen musiikki” avaa jo vähän vastauksia tähän kysymykseen. Tuorein uutinen afrikkalaisen artistin konsertista Helsingin Sanomissa on keväältä 2019, jota otsikossa kuvaillaan näin: ”Malilaisen Bassekou Kouyatén keikka on maailmanmusiikin saralla sama kuin tänne pölähtäisi itse Eric Clapton”. Leipätekstissä toimittaja Mari Koppinen kirjoittaa Kouyatén soittavan nelikielistä ngoni-luuttua, joka on ”ikivanha afrikkalainen griotti-heimon soitin” ja että hänen musiikissaan “perinteet ovat siis todella syvällä”. Hufvudstadsbladetin uusin uutinen afrikkalaisen artistin konsertista Suomessa on syksyltä 2018, jolloin Dizu Plaatjies esiintyi Etnosoi!-festivaaleilla. Otsikossa toimittaja Ole Nerdrum tiivistää konserttikokemuksensa näin: ”Etelä-afrikkalainen rituaalimusiikki eksoottisella sointikeitolla”. Tekstin alla nähdään höyhenpäähineellä ja kasvomaalauksella varustautunut Plaatjes ilman paitaa. Tulisiko Suomessa esiintyvän afrikkalaisen artistin siis olla mahdollisimman perinteinen ja pitäisikö hänen esityksensä olla “rituaalisoppaa”, jotta hänestä voisi kirjoittaa suomalaisessa mediassa? Ei niin etteivätkö Kouyaté ja Plaatjeskin ansaitse huomiota, mutta eikö Suomen musiikkimedia tosiaan osaa kirjoittaa afrikkalaisesta musiikista kuin “maailmanmuusiikkina” ja ammentaa sen kentän rodullistavista eksotismin ja primitiivisyyden ideoista?
Mustien yhdysvaltalaisten kirjailijoiden ja ajattelijoiden yleistämää ”valkoinen katse” käsitettä (ks. esim Toni Morrison 1992) mukaillen voisi puhua valkoisesta korvasta. Afrikkalaista musiikkia huomioidaan tällöin ainoastaan valkoisuudesta käsin. Kun siitä kirjoitetaan, on se valkoisen tahon valkoiselle yleisölle järjestämä tapahtuma, joka saavuttaa merkityksen ainoastaan vertailussa valkoisen normiin tai johonkin valkoiseen artistiin – kuten Eric Claptoniin. Vaikka en osallistunut yllä viittaamiini HS:n ja HBL:n uutisoimiin konsertteihin, uskallan väittää, että yleisö on niissä ollut lähes sataprosenttisesti valkoista. Kun valkoiset korvat kuulevat afrikkalaisen artistin esittämää musiikkia, on se konserttiarvion arvoinen kokemus, jonka merkitys tulee ennenkaikkea siitä, miten erilaista se on valkoisesta perspektiivistä kuultuna ja nähtynä. Burna Boyn konsertin Helsingissä järjesti pitkään Suomessa vaikuttanut afrikkalainen promoottori Nick Mbana (tunnetaan myös nimellä DJ Nice). Konsertin yleisössä oli selkeästi musta enemmistö. Tällainen kokemus on näkymätön suomalaisessa mediassa.
Maailmanmusiikki-käsitteen kautta musiikista kirjoittaminen ei palvele ketään, mutta valitettavasti afrikkalaiset muusikot löytävät itsensä aina uudesta tuosta kategorista. Eikä tämä ei ole tilanne ainoastaan Suomessa. Vaikka Burna Boy ei suurimalle osalle kuuntelijoistaan edusta ”maailmanmusiikkia”, eivätkä he arvota hänen musiikkiaan edellä kuvatun genreideologan mukaan, asetetaan hänet vääjäämättä tuohon laatikkoon. Tätä pitäisi kaiken lisäksi ilmeisesti pitää suurenakin kunnianosoituksena, että Burna Boyn albumi African Giant oli tänä vuonna Grammy-palkintoehdokas nimenomaisesti “World Music” -kategoriassa. Valitettavasti ehdokkuus myös todistaa valkoisen musiikkiteollisuuden tapaa käsitellä ja käsittää afrikkalainen musiikki. Vaikka afrikkalainen muusikko menestyy omin ehdoin, niin sanotun “maailmanmusiikin” kentän, lavojen, yhtiöiden ja arvojen ulkopuolella, halutaan hänet väkisin ymmärtää tämän enimmäkseen perinnemusiikkia käsittävän kategorian edustajana. Tosin, se että Grammyistä vastaava yhdysvaltalainen Recording Academy -instituutio jakaa palkintoja valkoisella korvalla kuunnellen, ei tulisi olla kenellekään yllätys. Etnomusikologi Timothy Taylor (1997) kritisoi palkintojen jakoja jo 1990-luvulla. Silloin kaava oli se, että palkinnot menivät lähes poikkeuksetta sellaisille valkoisille yhdysvaltalaisille muusikoille, jotka olivat tehneet levyn “yhteistyössä” jonkun ei-valkoista perinteisyyttä edustavan yhtyeen kanssa. Ja erikoisella tavalla lähes joka kerta kun valkoinen artisti on ollut ehdolla rap-kategoriassa, on voitto myös mennyt hänelle. Palkintogaala on itseasiassa vastaanottanut niin paljon rasismisyytöksiä, että aiheelle on omistettu oma Wikipedia-sivu, Racism in Grammy Awards. Koko palkintojen äänestysmenetelmä on monen kommentoijan mielestä täysin naurettava, eikä palkintojen mainetta paranna tänä vuonna esille tulleet syytökset seksuaalisesta häirinnästä organisaation hallinnon sisällä.
Huomionarvoista tämän vuoden Grammy-gaalassa on myös se, että “World Music” -kategorian palkinto meni Angelique Kidjolle, joka omisti kiitospuheessaan palkintonsa Burna Boylle, todeten että hän on yksi niistä artisteista, joka muuttaa sitä miten Afrikan manner ja sen musiikki nähdään maailmalla.
Niille, jotka missasivat Burna Boyn konsertin, voi kertoa, että tämä ei onneksi ollut ensimmäinen tai viimeinen kerta, kun suosittu afrikkalainen pop-artisti esiintyy Suomessa. Useat aktiiviset afrikkalaiset promoottorit ja DJt järjestävät täällä konsertteja ja tapahtumia valkoisten rakenteiden ulkopuolella. Burna Boyn konsertin järjestäneen DJ Nicen seuraava iso tapahtuma on lauantaina 14.3.2020, kun itäisen Afrikan tämän hetken suosituin artisti Diamond Platnumz esiintyy Cirkuksessa. DJ Nice kertoo myös, että suunnitteilla on muun muassa Tiwa Savagen ja Wizkidin keikka. Vielä on siis toimittajilla mahdollisuus skarpata.
Kim Ramstedt on tutkija, toimittaja ja DJ