Elämäkertatutkija voi tunnistaa tunteensa ja antaa niiden kertoa aiheiden tärkeydestä

Tutkimuskohteena olevan ihmisen elämä voi saada tutkijan kyynelehtimään, innostumaan ja nolostumaan. Voimakkaat tunteet voivat parhaimmillaan ohjata tutkimusta tärkeään suuntaan. Tutkijan tulisi myös kyetä kamppailemaan omia tai muiden häpeän ja nolostumisen tunteita vastaan.

Säveltäjä Bernhard Crusellin rakkauskirje Anna Klemmingille 21.8.1798. Kungliga biblioteket, Tukholma. Kuva: Janne Palkisto

Kun elämäkertatutkija istuu arkistossa ja lukee kohdehenkilönsä kirjeitä, päiväkirjoja tai muistiinpanoja, syntyy hänessä usein vahvoja tunnekokemuksia. Olen kuullut monen tutkijakollegan itkeneen lähdeaineistonsa äärellä. Nyyhkivä tutkija voi joidenkin mielestä kuulostaa epätieteelliseltä hahmolta, joka ei kykene suhtautumaan kohteeseensa ”järkevästi” tai ”viileän analyyttisesti”. Arkistossa täytyy tietysti varoa, etteivät hallitsemattomasti pärskyvät kyyneleet turmele vanhoja kirjeitä, ja käytetyt nenäliinat pitää lajitella biojäteastiaan, minkä jälkeen kädet pestään saippualla.

Tunteet ovat varmasti läsnä myös muualla kuin ihmistieteissä. Jos joku lääkäri ei koskaan olisi nieleskellyt itkuaan jonkin potilastapauksen vuoksi, pitäisin häntä jopa sopimattomana tehtäväänsä. Ja eivätköhän avaruustähtitieteilijätkin joskus herkisty maailmankaikkeuden mysteereiden äärellä.

Elämäkertatutkimus on tutkimuksen tunnekokemuksissa kuitenkin erityisasemassa. Siinä ihminen kohtaa toisen ihmisen, monesti vuosisatojen kaaren toisella laidalla. Elämäkertatutkijaa jopa rohkaistaan tunnistamaan omat tunteensa ja ottamaan ne osaksi tutkimuksen tekemistä.

Olen viime aikoina miettinyt tutkimuksen aikana herääviä tunteita tutkimuskysymyksen ja tutkimuksen rajaamisen kannalta. Tulisiko tutkijan tarkentaa tai muuttaa tutkimuskysymystään silloin, kun hänellä syntyy lähdeaineiston äärellä tunteita, jotka ohjaavat häntä poispäin alkuperäisestä kysymyksenasettelusta? Vai onko tutkijalla ”eri hattu” päässään, kun hillitön kiinnostus alun perin epäoleelliseksi kuviteltuun aineistoon syttyy: Miksi hän lukee ahnaasti läpi rakkauskirjeen, jonka ei pitäisi olla tutkimuskysymyksen kannalta oleellinen? Miksi hän saattaa kiinnostua tällaisesta aineistosta? Ehkä kiinnostuksen herääminen kertookin siitä, että lähde on tutkimuksen kannalta tuiki tärkeä.

Omissa tutkimuksissani minua ovat kiinnostaneet kohdehenkilöitteni ihmissuhteet, sillä ihmisen suhteet toisiin ihmisiin ovat aina olleet hyvin voimakas toiminnan motivaatio. Taiteilijan elämän valintoja tutkittaessa intohimoiset ihmissuhteet ovat voineet olla mitä voimakkain toimintaa ohjannut tekijä. Ihmissuhteisiin liittyy myös tavattoman laaja kirjo erilaisia verkottumisen tapoja intohimoisesta rakkaudesta työtoveruuteen tai koko elämän läpi jatkuviin sisaruussuhteisiin. Ihmissuhteiden laatua on totta kai pulmallista arvioida, varsinkin jos tutkijan ja kohdehenkilön välissä on parinsadan vuoden ajallinen etäisyys.

Rakkauskirjettä lukevan tutkijan olkapäällä istuu myös tutkimusetiikan arkkienkeli, tuo pasuunan voimalla tutkijan silmiä auki pitävä valvoja. Mitä entisajan ihmisen kirjeenvaihdosta on sopivaa julkaista, mitä ei? Paljolti riippuu tutkimuskysymyksestä, paljon siitä kuinka paljon aikaa henkilön kuolemasta on kulunut.

Entä jos tutkimuskohde on hurahtanut salatietoon, kärsinyt ummetuksesta tai elänyt heteronormin ulkopuolista elämää? Sitäkin voi ja saa tutkia. ”Voimme kysyä itseltämme, keiden mainetta tai tunteita oikein pelkäämme loukkaavamme [...]. Entä mitä pidämme häpeällisenä ja miksi?” kysyvät aiheellisesti tutkijat Rose-Marie Peake ja Saara Hilpinen Historiallisen Aikakauskirjan uusimmassa numerossa (Peake & Hilpinen 2022: 101).

Elämäkertatutkijalta tarvitaan toiminnallista, aktivistista otetta kamppailemaan yleisön oletetun häpeän ja nolostumisen tunteita vastaan. Hyvin perusteltu tutkimuskysymys ja aiheen rajaus monipuolistaa käsitystämme historiasta ja antaa lisäeväitä ihmisyyden ymmärtämiseen.

Janne Palkisto on musiikinhistoriaan ja elämäkertatutkimukseen erikoistunut filosofian tohtori.

Lähteet

Peake, Rose-Marie & Hilpinen, Saara (2022) ”Kohti sateenkaarisensitiivistä käännettä Suomen historian tutkimuksessa”. Historiallinen Aikakauskirja 120:1, 98–102.