Musiikkia koronan aikaan II: Mitä kuuluu? Äänimaisemallis-musiikillisia huomioita
Toimittajia seuraamassa presidentti Urho Kekkosen hautajaissaattuetta kaupungintalon parvekkeelta. Pvm 7.9.1986. Kuvaaja Matti Karjanoja. Helsingin kaupunginmuseo (helsinkikuvia.fi)
Tämä keskustelumuotoinen bloggaaminen sai innoituksen poikkeuksellisesta tilanteesta, jossa kolmannes maapallon ihmisistä oli Covid19-viruspandemian johdosta eristäytyneinä koteihinsa. ”Minisarjan” ensimmäinen teksti käsitteli musiikin henkilökohtaista käyttöä tunteensäätelyssä, henkilöhistoriasta ammentamisessa ja ajankäytössä. Kesän alkuun mennessä tilanteeseen on tullut joustovaraa – koululaiset ehtivät palata Suomessa pulpetteihin toukokuun lopussa, ja liikkuminen vapautui yleisestikin hitusen verran. Äänellisesti arki oli silti edelleen huhti–toukokuussa varsin erityislaatuista. Keskustelijoina olivat tällä kertaa Messengerin kautta tutkijat Kaj Ahlsved (ÅA), Meri Kytö (UEF) ja Kaarina Kilpiö (SibA/ÅA).
Kaarina Kilpiö (KK): Tervetuloa ja lämmin kiitos molemmille, kun suostuitte mukaan! Te olette molemmat tutkineet äänimaisemallisia kysymyksiä: Merin tutkimustyön yksi pääkohteista on ollut kodin äänimaisema, ja Kajlla puolestaan nimenomaan yleisötapahtumien – urheilutapahtumien – julkinen äänimaisema.
Tehdään tästä triokeskustelu, ja seilataan äänimaiseman, (korona-)arjen ja musiikkikäytäntöjen välillä vapaasti.Millainen ajankohtainen työäänimaisemanne on – onko nyt tämänhetkinen työnne ravisteltu ihan uusille raiteille tämän kevään poikkeustilan johdosta?
Kaj Ahlsved (KA): Kiva tavata kollegoja tällä tavalla. Apurahatutkijan (post-doc) ominaisuudessa olen jo tehnyt ”etätyötä”, eli minulla on jo pitkään ollut oma työtila kotona, jossa teen suurin osa työstäni. Ihan uusille raiteille työ ei ole suistunut, mutta on se haastavaa, kun kirjastot ja arkistot ovat kiinni, sympat ja seminaarit peruttu ja oma opetus siirtynyt nettiin nopealla vauhdilla. Suurin muutos on kuitenkin, että jaan nyt myös työpäivät kotona logopediksi opiskelevan vaimoni ja meidän kahden aktiivisen lapsen kanssa (7 ja 3 v.). Vaikka meillä on suhteellisen iso talo, niin totta kai se on haastavaa, ja koetuksilla on myös äänelliset ulottuvuudet.
Meri Kytö (MK): Oma työpisteeni on ollut viime kesästä lähtien kotona. Mieheni työskentelee myös kotona, joten muutosta arkeemme tämä kevät ei oikeastaan työn kannalta tuonut. Toki suunnitellut kenttätyöt jäävät nyt tekemättä ja tutkijavaihdot matkustamatta, mutta onneksi tallessa on paljon erinäistä materiaalia sekä käynnissä olevasta sekä vanhemmista tutkimushankkeista, joten pureskelemista riittää. Arkistoida ja metadatoittaakin voi, sellaista tylsempää näpertelyä joka sopii tähän keskittymiskyvyttömään mielentilaan. Minulla on oma työhuone, josta saan oven tarvittaessa kiinni. Suljen sen, jos laitan musiikkia soimaan tai kuuntelen tutkimusmateriaalejani, etten häiritse mieheni työskentelyä. Hän tekee samoin. Työrauhaa siis on.
Kauppakeskusten hiljeneminen, ravintoloiden sulkeminen asiakkailta, ja kaupallisen työn tilojen sulkeminen herättää taustamusiikkitutkijassa erikoisia ajatuksia. Mitä tapahtuu, kun kuluttamisen taustana ei ole taustamusiikkia, kertooko tämä jotain kuluttamisen kokemuksesta? Millaisia funktioita musiikin on ajateltu palvelevan? Ennen tätä kevättä olin kerännyt aineistoa yhdestä taustamusiikillisesta "disruptiosta", joulumusiikista. Ajattelen sen tuovan esiin käyttötapoja ja merkityksiä, joita taustamusiikista yleensä ei artikuloida. Nyt vasta disruptiota onkin tarjolla. Harmi vaan, että kentälle ei ole menemistä… tuskin siitä tässä vaiheessa olisi edes hyötyä, ehkä myöhemmin.
KK: Äänimaisema arjessa on totisesti muuttunut ja saanut uudenlaisia merkityksiä täälläkin. Tavallisesti harvoin käyttämäni aamuradio on nyt omalla kohdallani ihan yleinen, toisin sanoen: nousen (mies on jo vienyt koirat aamulenkille), menen alakertaan ja keittiöön, viritän bluetooth-yhteyden kännykkäni ja kaiuttimen välille ja valitsen Yle Ykkösen (enimmäkseen). Se on sosiaalisen heräämisen/ihmisten ilmoille lähtemisen korvike nyt. Työpäivän aikana taas on oikeastaan pakko kuunnella jotain, ja nimenomaan kuulokkeilla, talon muiden äänien takia. Kuuntelen kenttähaastatteluja, podcasteja (jos kuuluvat tämänhetkisen tutkimushankkeeni piiriin), Spotify-listoista eniten "ajatteluun ja kirjoittamiseen" -listaani mutta myös muita.
Olen käynyt myös seikkailemassa Cities and Memory -saitilla, Akustisen Ekologian seuran ääniarkistossa, jossa on mm. Sata suomalaista äänimaisemaa -tallenteet. Kuuntelin yksi päivä myös Radio Aporee’lta hiljaisia viime aikojen äänityksiä, joissa kuuluu enimmäkseen ihmisten aiheuttamien äänien väheneminen.
KA: Tuli vain mieleen, että etäopetuksen alkuaikoina, kehotettiin isiä laittamaan housut päälle, kun ne kotona tassuttelee taustalla ja lapset ovat etäkoulussa. Tälle (toiminnalle) on myös äänellinen ulottuvuus. Kun itse istun luurit korvassa ja kuuntelen, mitä kollegat Zoomin kautta sanoo, niin ”talon” äänimaisema valuu mikrofonin kautta ties minne. Eilen minua haastateltiin radioon, ja tänään osallistuin podin nauhoitukseen kahden muun toimijan kanssa. Kaiken tämän olisin voinut tehdä kalsareissa (haha), sen sijaan ongelmaksi muodostuivat lasten ja vaimon äänet sekäkaikki muut taustaäänet, joita en itse välttämättä kuule, koska minulla on luurit päässä (muuten ääni kiertäisi). Vastaavasti minunkin puhe valuu totta kai perheeni (etä-)äänimaisemiin. Tässä on kyse isommista asioista kuin isien mahdollinen housuttomuus aamuisin. Me kaikki rakennamme päivittäin uudenlaisia ja hetkellisiä äänellisiä yhteisöjä. Onko meistä tullut oman arkemme ääniteknikkoja? Tälle on varmasti helposti löydettävissä (kalliita) headsettejä eli teknisiä ratkaisuja… mutta lapset vaan rikkovat ne.
KK: Hyvä pointti tuo tavallisesti yksityisinä pysyvien äänimaisemien ”vuotaminen”. Pitikin kysyä Kajlta havaintoa urheilun äänimaisemien muutoksesta: Siis: urheilutapahtumat rakentuvat paljolti jaetulle äänimaisemalle, kun ovatjulkisia ja useimmiten melko äänekkäitä (tietyt lajit poislukien). Miten jakaminen onnistuu nyt? Miten urheiluyleisön äänellinen kokemus on muuntunut – vai voiko sanoa vain, että se on typistynyt ja vajaa?
KA: Aika yksinkertainen vastaus: jakaminen ei onnistu, koska urheilua ei ole. Kaikki on tauolla. Somessa voi seurata kun joukkueet pelavaavat FIFAa tai neljän suoraa keskenään. Mutta se on aika hiljaista vaikka chattailla voi.
KK: Pelaavatko siis tunnetut joukkueet e-urheilua (kun eivät fyysisesti voi otella)?
KA: Ei oikeastaan. Rahankeräysmielessä on pelattu joitain ystävyysotteluja johon on voitu ostaa lippuja ja jossa on jopa ollut liveselostaja, mutta se on ollut pelkkää hassuttelua. Itse jaksoin seurata Jaron ja KPVn "derbyä" 2 minuuttia.Twitterissa Suomen Cup pelattiin valmiina neljän suoran muodossa, ja eilen KTP voitti Leverkusen, mutta en tiedä kuka oli pelaamassa. Hauskaa ajanvietettä kyllä, mutta koska panosta ei ole, niin ei ole oikeastaan sytyttänyt.
KK: Tämä napolilaisten jaettu jalkapallolaulu oli minusta hauska, mutta ehkä liittyy enemmän parvekelaulamis-ilmiöön kuin urheilufaniuteen sinänsä.
KA: Wau, mahtavaa. Tuo onnistuu ehkä just Italiassa ja Napolissa missä jalkapallo on todella suosiossa.
KK: Joo, täytyy olla ”massaa” eli tarpeeksi porukkaa, jolle kannustuslaulut ovat tuttuja joka korttelissa…
KA: Ja lisäksi korttelit ahtaita. Tämä menee "mutusteluun”, mutta luulen, että Napoli on selkeä ykkösjoukkue, joka siellä todella yhdistää kaupunkilaiset. Rivaaleja ei ole A-sarjassa eikä B:ssäkään. Silloin se "meidän" yhteinen laulu voi todellakin yhdistää ja luoda turvallisen olon.
KK: Paikallisuus, paikkakunnan identiteetti toimii silloin kattavasti.
KA: Jep, paikallinen yhteisö tulee yhteen laulun muodossa. Yleensä näitä lauletaan, kun kerätään voimaa. Kun vastassa on toinen "paikallisuus" (eli vastustaja). Nyt uhka on toisenlainen. Myös kansallislauluja lauletaan kun on hätä. Tai Finlandia. Voimaannuttavia lauluja.
KK: Totta. Olisivatko laulut olleet toisenlaisia vielä viime vuosituhannen puolella, kun nämä uusnationalistiset trendit eivät olleet vahvoja? Ehkä kaukaa haettu ajatus. Tuli vaan mieleen, olisiko joskus aikaisemmin laulettu parvekkeilta vaikka Imagine tai joku muu yhteisöllisyyttä ja onnea korostava laulu ilman kansallispainotusta. Nyttemmin vaikka Pharrell Williamsin Happy...?
KA: Hmm. Enpä tiedä. Ehkä ei ilman ulkopuolista uhkaa kuitenkaan? Italiasta en uskalla sanoa. Mutta Suomessa Porilaisten marssia on soitettu ja laulettu niiiiin paljon – urheilukontekstissa siis. Ei vain silloin, kun Suomi on voittanut Olympiakultaa. Kansallismielisiä lauluja laulettiin ja soitettiin paljon enemmän 1900-luvun alussa kuin nyt, vaikka uusnationalismi on nousuussa. Se oli sen ajan populaaria musiikkia. Nyt lauletaan Löikö mörkö sisään… :D Erityisesti Leijonilla on rikas omalaatuinen musiikkirepertuaari. Löikö Mörkö sisään ja Ihanaa Leijonat Ihanaa ovat esimerkkejä banaaleista patrioottisista lauluista (Ahlsved 2016). No… samat laulut ovat voitonsymboleja, kun vihollinen, eli corona, on voitettu.
KK: Niinpä! Ja lienee helpompi kokea yhteisöllisyyden voimaa lähiympäristön kesken paikallisesti merkityksellisten laulujen avulla.
MK: Hahmotan tuon parvekeyhteislaulujen/musansoittaminen "suomalaisuuden" some-asiana, eli laulaminen (kokemuksena parvekkeella) ei ehkä ole yhtä tärkeää kuin se, että siitä leviää video somessa, ja tässä tapauksessa myös ulkomaille (someen), johonkin esityksenä Suomesta. Tästä syystä tarvitaan vähän euroviisuasennetta, Darude on juuri sellaista hupaisaa, vähän noloa sisäänpäin lämpiävää vitsiä – Herzfeldin (2004) sanoin "kulttuurista intiimiyttä"– joka voi hyvällä tavalla toimia myös kv-some-yleisölle. Tallenteiden epäsynkkaan soittaminen tuottaa siitä vain avantgardistisen vitsin… Toinen, erilainen esimerkki on Suvivirsi, jota nyt yritetään saada ihmiset laulamaan toukokuun vikana lauantaina ehtookellojen aikaan. Tämä olisi sitten taas ihan kalendaarinen toisinto ja hyvin kuulevan yhteisön keskeinen juttu, jossa se yhtessä laulaminen olis se juttu. Epäilen, että toteutuu, kun Suomessa nyt voi mennä uloskin, kun ei ole ulkonaliikkumiskieltoa: miksi ihmiset jäisivät parvekkeelle laulamaan, kun voi mennä Roihuvuoren kirsikkapuistoonkin piknikille. Ei siis tule sitä ulkoisen paineen dramatiikkaa, josta pusertuisi parvekkeella yhteislaulava suomalainen italialaisen rinnalle.
KK: Sitten on tietysti se suuri kysymys musiikkialan kannalta katsottuna, eli kesän isompien musiikkitapahtumien kohtalo. Ne jos mitkä ovat olemukseltaan jaettuja ja suuressa määrin sosiaalisia tilanteita. Musiikkialan toimijoiden Fb-ryhmästä poimin kommentin tätä pohtivasta ketjusta, kirjoittajana Riku Karvonen. "Areena- ja stadionkeikoilla kyse on oman kokemukseni mukaan jostain muusta(kin) [kuin musiikkisisällöstä]. Pienemmät keikathan todennäköisesti pysyvät kyllä olemassa. Uskon, että se joka nyt keksii miten tuotteistetaan tapahtumaan osallistumisen tunne ja ennen kaikkea pelataan FOMOlla[1] ilman fyysisen läsnäolon tarvetta on se joka korjaa potin. ’Oletko menossa’ on se mistä ihmiset pitäisi saada keskustelemaan. Musiikki voi olla osa tätä yhtälöä tai sitten ei."
KA: Totta. On myös kyse siitä, että koetaan tätä tapahtumakokonaisuutta yhdessä muiden kanssa. "Miltä kuulosti?" on kommentti jota ehkä kuullaan vähemmän tänä vuonna. Tai sitten enemmän… koskaan ei tiedä etukäteen, mihin suuntaan mennään. Enemmän pieniä keikkoja? Tai sitten suhtaudutaan eri tavalla. Esimerkiksi se vaikuttaa, miten keikka teknisesti toteutettiin, että pystyttiin rakentamaan jonkinlaista yhteydenolon tunnetta.
KK: Tulkitsen, että musiikin roolista julkisten tilojen arkielämässä on siis pudonnut tässä keväässä – ja varmaan kesässäkin – jotain pois. Tai ainakin siinä roolissa on disruptioita, niin kuin Meri huomautti. Ainakin se, miten asiakkaita puhutellaan ja ohjataan. Kaupallisissa tiloissa taustamusiikki keskeytyy tällä hetkellä lähes poikkeuksetta muistutuksiin viruksesta: turvaväleistä, käsien desinfioinnista ennen ja jälkeen ostosreissun, tuotteiden koskettelun välttämisestä. Urheiluun ja liikuntaan liittyvissä yhteyksissä muutos on vielä dramaattisempi, kesäfestareista puhumattakaan. Vaikkapa menneitä otteluita tai takavuosien live-keikkoja uusintoina katsellessa tietysti tunnistaa ja muistaa pandemiaa edeltävän äänellisen yhteisyyden, mutta siinä on välissä ikään kuin uusi kerros, jonkinlainen vieraannuttava kalvo. ”Tuolla ne joukkohalaavat ja hoilaavat maalin/kesäbiisin hurmiossa ilman mitään turvavälejä!”
[1] FOMO: Fear of missing out = pelko siitä, että jää jostakin paitsi.
****
Ahlsved, Kaj. 2016. Musik, ishockeylejon och konstruerandet av en nationell gemenskap. Musiikki 1/2016, 13–37. https://www.academia.edu/32278575/Ahlsved_Kaj._2016._Musik_ishockeylejon_och_konstruerandet_av_en_nationell_gemenskap._Musiikki_1_2016_13_37
Ahlsved, Kaj. 2020. Att sjunga i goda vänners lag. Hufvudstadsbladet. https://www.hbl.fi/artikel/att-sjunga-i-goda-vanners-lag/ [Vain tilaajille.]
Daily Mail 13.3.2020: 'We will never give up!': Quarantined Italians sing rousing soccer songs from their balconies to lift their spirits amid coronavirus crisis in Naples. https://www.dailymail.co.uk/news/article-8110699/Quarantined-Italians-sing-rousing-soccer-songs-balconies.html
Herzfeld, Michael. 2004. Cultural Intimacy: Social Poetics in the Nation-State. New York and London: Routledge.
New York Times 16.6.2020 We Hope Your Cheers for This Article Are for Real. https://www.nytimes.com/2020/06/16/sports/coronavirus-stadium-fans-crowd-noise.html
****
Meri kokosi koronakevään ääni-ilmiöiden tallennus- sekä musisointihankkeista listan, joka löytyy hänen kotisivuiltaan. https://merikyto.net/2020/05/13/pandemia-sound-music-environment-list-of-web-content-from-spring-2020/