Nykyklassisen musiikin poliittisuus. Juha Torvisen haastattelu Radio Helsingin ohjelmassa Klasari2080
Juha Torvisen haastattelu 16.5.2019 Radio Helsingin ohjelmassa Klasari2080: Nykyklassisen musiikin poliittisuus. Ohjelma kuunneltavissa kokonaisuudessaan täällä.
Haastattelu ja haastattelun litterointi: Anne Teikari
Anne Teikari ja Juha Torvinen. Valokuvat: Mitro Härkönen, AJ Savolainen. Kuvamanipulaatio: Kim Ramstedt
Anne Teikari (AT): Ohjelman nimi on Klasari2080, minun nimi on Anne Teikari ja tämän päiväisen vieraan nimi on Juha Torvinen, joka on Helsingin yliopiston musiikkitieteen yliopistonlehtori. [...]
Miten nykyklassinen musiikki voi olla poliittista?
Juha Torvinen (JT): Hyvä kysymys, monellakin tavalla. Tietysti voidaan ajatella, että täällä yhteiskunnassa kun jotain tehdään niin voidaanko me välttää poliittisuutta. Koska kaikki on tässä yhteiskunnassa kiinni ja sen ehdoilla toimii. Nykymusiikkihan voi olla poliittista monella tavalla. Se voi valita aiheen, teeman politiikasta. Voi valita jonkun yhteiskunnallisen teeman, ottaa kantaa näkyvästi teksteissään, teemoissaan, oopperan tapauksessa vaikka libretoissaan, tällaisiin kysymyksiin. Mut se voidaan esittää vaikka yhteyksissä joissa on poliittisia tai yhteiskunnallisia kytköksiä. Mutta myös sanotaanko sävelkieli voi myös olla sellaista, joka kiinnostaa ihmisiä. Sellainen musiikki on yhteiskunnallista, joka kiinnostaa ihmisiä.
AT: Mielenkiintoisesti muotoiltu. Voiko se olla sitten myös jotenkin yhteiskunnallisesti vaikuttavaa, tai hei! Onko pop-musiikki silloin poliittista?
JT: No ei se automaattisesti tietenkään ole, mutta sellaiset ilmiöt ylipäänsä, musiikkia tai ei, jotka kiinnostaa ihmisiä niin kyllä ne saa myös ihmisiä tekemään ja puhumaan ja toimimaan ja ajattelemaan enemmän kuin sellainen musiikki esimerkiksi, joka ei kiinnosta ihmisiä juurikaan. Tässä mielessä esimerkiksi nykyklasarimusiikkiahan tehdään paljon sellaista, joka ei se nyt oikeastaan hirveästi kiinnosta ketään.
AT: Miten sä puhuit niin se on tosi laaja käsitys poliittisuudesta. Yleisesti se saatetaan herkästi mieltää tällaisena puoluepoliittisena.
JT: Joo, niin on. Poliittisuus ja yhteiskunnallisuus ei ole ollenkaan sama asia. Poliittisuus voi olla tämmöstä, tai sillä tarkoitetaan yleensä tällaista hyvin näkyvästi ja konkreettisemmin poliittisiin asioihin kantaaottavaa. Saatetaan nimetä joku tietty aihe tai jopa tietty puolue, jonka asiaa ajetaan musiikilla. Yhteiskunnallisuus voi olla laajempi aihe, että se voi olla yleinen kommunikaatioon pyrkimys musiikissa esimerkiksi.
Pari vuotta sitten tein tutkimuksen siitä, että mitä suomalaiset säveltäjät ajattelee musiikkinsa ja työnsä yhteiskunnallisista suhteista, niin siinä kävi ilmi aika isona kaksi asiaa. Toinen oli se, että poliittisuus ja yhteiskunnallisuus aika usein mielletään säveltäjien taholta sellaiseksi, että se tarkoittaa jotain poliittista laululiikettä tai tällaista yhden asian julistavaa poliittisuutta, mitä se ei tietenkään [yksinomaan] ole. Musiikkihan voi olla yhteiskunnallista ja poliittista monella tavalla. Toinen mikä siellä ilmeni oli että suurin osa säveltäjistä oli sitä mieltä että ei musiikilla ole mitään tekemistä minkään kanssa, suorastaan että musiikilla ei pitäisi olla mitään tekemistä minkään yhteiskunnan ja politiikan kanssa. Tätä mun on vaikea käsittää, mutta näin se tutkimus osoitti.
AT: Mitä tämä ajatus sinun mielestä kertoo nykyklassisesta musiikista?
JT: No kyllähän se kertoo paljon tästä estetiikasta mikä meillä on ollut vallalla ainakin tuolta jo 50-luvulta lähtien. Että tällainen jälkisarjallinen modernismi, jossa henkeen ja vereen törmäytetään parametreja ja varotaan mieleenpainuvia sävelkeskiöitä, niin onhan se nyt auttamattoman ankeeta ja vanhanaikaista. Sitä vaan edelleen tehdään ja jotkut väittää, että se on uusinta musiikkia vaikka siinä ei ole tehty 60-luvun jälkeen mitään uutta. Miten tällainen musiikki edes voisi olla yhteiskunnallista, kun siinä ei ole mitään ihmisiä kiinnostavaa. Niin sen takia on ehkä pakko paeta tällaiseen tarinaan, että tämä on hienompaa ja absoluuttista musiikkia kun tässä kehitetään asioita musiikin sisällä ja tämä on puhdasta musiikkia ja musiikkia musiikkina. Se on mun mielestä ihan absurdia.
AT: Siis ensimmäisenä vastauksena kysymykseen, että miten nykyklassinen musiikki voi olla poliittista on, että ei mitenkään. Se on niin marginaalinen, sillä on niin pienet yleisöt, ja se on niin vaikeasti omaksuttavaa. Mutta se on järjestelmällisesti poliittista musiikkia. Jos ajattelee sitä kautta, että sitä valtiollisesti tuetaan tosi paljon, eniten Suomessa. Voiko ajatella, että se politiikka tapahtuu ennen kuin yhtäkään teosta tai esitystä syntyy?
JT: Tällainen paradoksihan siinä on, että tällaisen musiikin tekemisen tapa kuin nykytaidemusiikki Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa, niin sehän edellyttää yhteiskunnan, jossa on vapaudet mahdollisimman suuret. Kuitenkin siinä tehdään musiikkia, joka ei ota millään tavalla huomioon tätä yhteiskunnallista kontekstia ja taas sellainen musiikki ja kaikki muu toiminta, joka väittää olevansa ulkopuolella politiikasta tai epäpoliittista, niin sehän on läpeensä poliittista. Koska se A) hyväksyy vallitsevat olot ja B) kannattaa sellaista järjestelmää, jossa yksittäinen ihminen ei osallistu päätöksentekoon. Ja mehän tiedetään millaisia järjestelmiä nämä ovat.
AT: Yksi erikoisaloistasi on myös musiikkiekologia. Mitä se oikeastaan on, ja miten se voi liittyä tähän poliittisuuteen?
JT: Ekologia, niin kuin sitä nykyään käytetään hyvin laajassa merkityksessä tarkoittamaan asioiden liittymistä toinen toisiinsa erottamattomasti, että kaikki liittyy kaikkeen. Tässä ympäristökriisien aikakaudella kun eletään, niin sehän on joka päivä tärkeämpi asia. Kun samaan aikaan muistetaan se, että luonto aiheena musiikissa on varmaan yleisimpiä, ellei yleisin aihe musiikissa kautta aikojen. Mulla viitisen vuotta oli Suomen akatemian rahoittama projekti, jossa tutkin nykymusiikin ja luonnon yhteyksiä erityisesti tällaisessa ympäristöongelmien kontekstissa, että miten musiikki voi vaikuttaa meidän käsityksiin ympäristöstä ja meidän tapoihin toimia ajassa, jossa ympäristö on uhattuna. Tämä on läpeensä yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys. Ympäristö on yhteiskunnallinen kysymys, koska ympäristö on ongelmissa yhteiskunnissa elävien ihmisten toimesta.
AT: Niin kuin sanoit, luonto on yksi suurimpia innoittajia ollut säveltäjille kautta aikojen. Osaatko sanoa sitä, että miten se on ehkä eri tavalla inspiroinut musiikintekijöitä vaikka sata vuotta sitten kuin tänä päivänä? Onko se muoto jotenkin muuttunut?
JT: On siinä eroja tietysti. Esimerkiksi sata vuotta sitten taaksepäin niin kyllähän hyvin tavallista oli, että musiikissa ja taiteessa ylipäänsä siinä oli hyvin kansallinen agenda takana. Taideteokset, joissa oli luonto aiheena, niin niillä pyrittiin kansallisia identiteettejä vahvistamaan luonnon korostamisen ja paikallisten luontoon liittyvien erityisyyksien vahvistamisella. Tänä päivänä tätäkin tapahtuu, mutta tänä päivänä kiinnostavalla tavalla tämä paikallisten erityisyyksien vahvistaminen tai osoittaminen musiikissa, sanotaan vaikka Itämerta koskevassa musiikissa, niin se ei enää rajoitu siihen, että tämä olisi nyt vaikka suomalaisten tai ruotsalaisten musiikkia, vaan että se saa ihmiset ympäri maailman pohtimaan omaa suhdetta niihin heidän omiin paikkoihinsa. Mun mielestä musiikki on hyvin tehokas nimenomaan tämän luontosuhteen käsittelijänä tai pohtijana. Eikä niinkään konkreettisten paikkojen, koska konkreettiset paikat – voidaan ottaa valokuva tai videoida se. Mutta musiikissa se suhde meidän ympäristöön tulee hyvin affekteihin, tunteisiin, esille. Tällä tavalla mikä tahansa musiikki mistä tahansa luontoympäristöstä kyllä löytää kuulijoita ympäri maailman, koska ihmisillä ympäri maailman on suhteet niihin omiin luontoihinsa.
AT: Vaikka Sibelius on hyvä esimerkki siitä, miten luontokuvia on käytetty musiikissa, niin liittyykö sekin nimenomaan siihen että Sibelius on Suomen suurin säveltäjä?
JT: No kyllä se siihen tietysti liittyy. Tuossa kun oli tuo Sibeliuksen juhlavuosi niin tein päätöksen, että pitäisi lakata viideksi vuodeksi puhumasta Sibeliuksesta ollenkaan, mutta puhutaan nyt…
AT: Ei tarvi puhua, tuo riitti! Kiitos vastauksesta. Seuraava kysymys on tästä luontosuhteesta, jos puhutaan nimenomaan tästä poliittisuudesta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, ja luonnosta osana musiikkia ja tätä luontosuhdetta, niin miten se [musiikki] voi aktivoida tai tehdä ihmisille, että me vaikka yhdessä alettaisiin taistelemaan ilmastonmuutosta vastaan?
JT: No kyllä se voi monella tavalla. Tietysti selkein ja yksinkertaisin seikka on, että musiikkia tehdään johonkin tekstiin, jossa on luontoon huomiota kiinnittävä sanoma. Niin kuin tuossa aikaisemmin sanoin, että sellainen musiikki, joka kiinnostaa ihmisiä löytää heijastumapintaa ihmisten toiminnassa hyvin herkästi. Ja sellainen musiikki vietynä uusiin yhteyksiin saa uusia merkityksiä. Eihän ole sillä tavalla, että meillä on joku musiikki ja se on sävelletty jonkunlaiseksi, ja vietiin se mihin tahansa ja kuunneltiin sitä missä tahansa, niin se olisi aina se sama. Se on ihan puuta heinää sellainen ajattelu, ei ole mitään musiikkia musiikkina, joka pysyisi itsessään sellaisena. Se [musiikki] saa uusia merkityksiä eri konteksteissa. Sellaiseen musiikki, joka soivana aineksena kiinnostaa ihmisiä, assosioituu myös yhteisölliset merkitykset, joita aina kuitenkin tässä meidän kulttuurissa on.
AT: Mitä ne voi esimerkiksi olla, tällaiset yhteisölliset merkitykset?
JT: No jos me kuuntelemme musiikkia vaikkapa jossain kesäfestivaalilla, jossa ollaan, niin kuin Suomessa tyypillisesti kesäfestivaalit on usein ulkona ja luonnon keskellä, niin siellä kuultu musiikki, joka on kiinnostavaa tavalla tai toisella, assosioituu siihen luontoympäristöön, mistä se kuullaan. Että ei se ole niin kuin irrallinen siitä ollenkaan. Niin kuin ylipäänsä musiikki, ei se ole irrallinen mistään asiasta, vaikka kuinka yritettäisiin olla. Niin kuin jotkut väittää, että on olemassa jokin absoluuttinen musiikki, niin ehkä se [absoluuttinen musiikki] on, mutta ei me tiedetä siitä koska ei se silloin liity edes meidän havaitsemisen tapoihin.
AT: Absoluuttisen musiikin käsitykseen, johon esimerkkinä voidaan ajatella sitä miten me ollaan konsertissa, jossa kunnioitetaan sitä absoluuttista musiikkia olemalla hiljaa, niin siihen liittyy se näennäinen epäpoliittisuus?
JT: Niin, siinä on jonkinlainen ihanne ja se on tietysti pitkä ideologia, jossa halutaan erottua. Itse asiassa ajatus absoluuttisesta musiikista, tuohon äskeiseen luonto- ja yhteiskuntakytköksen kannalta, niin sehän on kaikkein epäekologisinta musiikkia. Yhteiskunnallisesti ja yhteisöllisesti suorastaan vastuutonta musiikkia tehdä jotain absoluuttista musiikkia. Koska sen idea on se, että pitää olla irrallaan ympäristöstä. Pitää olla irrallaan muista ihmisistä, pitää olla irrallaan kaikesta. Pitää olla oma sulkeutunut piiri, joka ei liity yhtään mihinkään.
AT: Mutta mitä, miksi?
JT: No tämä on hyvä kysymys, ja tätähän on pitkään tutkittu. Ja tämähän tulee tuolta 1800-luvun alusta viimeistään. Tämähän on siis luokkakysymys, että joku ihmisryhmä haluaa olla eliittiä sanan kaikissa negatiivisissa merkityksissä, ja siihen eliittiin kuulumiseksi eli muita ihmisiä paremmaksi nousemiseksi on olemassa erilaisia keinoja. Mun mielestä, kun puhutaan musiikista musiikkina, tai joskus käytetään jopa tällaista termiä puhtaasta musiikista, niin se on vaan merkki siitä, että tämä henkilö kuvittelee, että hänellä on sellainen maku, että hän kykenee tunnistamaan paremman musiikin. Eli hän on ensisijainen ainakin musiikin saralla, ellei peräti ihmisenä ylipäänsä. Mä en ymmärrä tällaista ajattelua.
AT: Tällaisia paineita myös Lauri Supponen koki tuon fix-teoksen tekemisen alussa tai se kuvastaa juuri tuota. Siinähän tulee [ilmi], mikä poliittisuuteen aina liittyy on valta, arvovalta ja päätäntävalta siitä, mikä on oikein ja hyvää, ja se [valta] voi olla yllättävänkin yksittäisten ihmisten käsiin pakkautunut.
JT: Kyllä, ja Suomessahan aina on ollut vaan yksi sävellyksen professori. Sillä on ollut valta määrittää se, mikä se estetiikka on. Ja se on aika pitkään ollut sama meillä Suomessa.
AT: Jos puhutaan vielä näistä vaikutuksista, mitä musiikilla voi olla. Jos joku säveltäjä haluaa humanistisen sanoman tai luontoa syleilevän sanoman tai aktivoida jotenkin kuulijoita musiikillaan. Miten sellaista voi ennakoida, miten se [musiikki] vaikuttaa ihmisiin?
JT: Vaikeatahan se on tietenkin. Mehän ei voida ennakoida ensinnäkään tilanteita, missä se musiikki esitetään. Tuo on vaikea kysymys, en tiedä voiko sitä ennakoida mitenkään. Se, että sitä ei voi ennakoida niin silti voi pyrkiä tiettyihin vaikutuksiin musiikissaan. Kuitenkin kun musiikista on kyse, se että musiikilla olisi minkäänlaisia vaikutuksia itsensä ulkopuolelle, on ne yhteiskunnallisia tai poliittisia tai ekologisia tai mitä vaan, niin kyllä sen musiikin, sen soivan aineksen, pitää olla sellaista, että se kiinnostaa ihmisiä. Mitä sen päälle tulee on tilannekohtaista, mitä halutaan sanoa. Mutta kaikki lähtee sieltä, että sen musiikin pitää olla kiinnostavaa. Jos tehdään koko ajan yhtä ja samaa, samanlainen sävellys kuin se edellinen ja edellinen sukupolvi, niin eihän se kiinnosta ketään.
AT: Pitääkö sinun mielestä säveltäjän olla siinä mielessä vastuullinen?
JT: Tätä käsiteltiin siinä tutkimuksessani, joka käsitteli säveltäjien ajattelua. Monet säveltäjät määritteli tämän vastuun hyvin eri tavoin. Jotkut ajatteli, että on vain vastuu omalle työlle, jotkut että se on vastuu ihan samanlainen kuin kenellä tahansa kansalaisella, että on vastuu elää sillä tavalla että ei aiheuta kauheasti pahaa ympäristössä. Se on vähän että millä tasolla siitä vastuusta puhutaan, että puhutaanko yleisellä yhteiskunnallisen ihmisen vastuusta, vai että mikä on musiikintekijän vastuu. Kyllä mä sillä tavalla näkisin, että jos verrataan säveltäjän työtä muihin taiteilijoihin, niin perinteisestihän musiikissa yhteiskunnalliset aiheet tai yhteiskunnalliset kytkökset ovat olleet paljon vähäisempiä kuin esimerkiksi kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Kyllä mä sillä tavalla ajattelen, että kyllä musiikintekijöillä ja säveltäjillä pitäisi olla sellaista vastuuta, että vähän enemmän pyrittäisi tulemaan ulos sieltä omista kammioista.
AT: Tässä terveiset siis kaikille musiikintekijöille. Palataan hetken kuluttua keskusteluun poliittisuudesta nykyklassisessa musiikissa.
[mainoskatko]
AT: Aiheena on nykyklassisen musiikin poliittisuus ja vieraana Juha Torvinen. Pyysin sinua tuomaan tänne jonkun teoksen, joka kuvastaa lempimusiikkiasi ja lisäksi päivän teemaa. Mitä meillä on seuraavaksi kuultavana?
JT: Kuullaan Islannista Anna Thorvaldsdottirin teos Dreaming eli uneksien tai unelmoiden. Mun mielestä tämä liittyy näihin teemoihin monella tavalla. Anna Thorvaldsdottirilla on luonto, joka on mun tutkimusaiheena ollut pitkään, musiikissaan keskeinen lähtökohta. Sitä kautta tämä liittyy näihin pohdintoihin tänä aikana, että miten me eletään tässä ympäristössä kestävällä tavalla. Se liittyy, yksi seikka. Toisaalta tämä on mun mielestä erittäin taidokkaasti ja hyvän kuuloista tämän päivän sävelkielellä tehtyä musiikkia, jossa on toisaalta sitten pitkät viitteet perinteisiin tapoihin tehdä musiikkia. Esimerkiksi luontoaiheisena teoksena tässä on erittäin iso rooli urkupisteellä, perinteinen tapa merkitä luontoa musiikissa.
AT: Mikä on urkupiste?
JT: Eli yleensä matalassa rekisterissä paikallaan pysyvät äänet tai intervallit, jotka luovat sellaista pysyvyyttä, tasaisuutta.
AT: Voin demonstroida, se on tällainen: ’bmmmmmm’, ja sitten se jatkuu tosi pitkään.
JT: Jatkuu siitä tosi pitkään. Saattaa välissä vaihtua, mutta vaihtuu sen verran hitaasti, että ei usein huomaa. Tässä mielessä tämä on nykypäivän sävelkielellä, mutta käyttää perinteisiä musiikillisia eleitä viestiäkseen kuulijoille. Ja paljon muutakin. Kerronko mä vielä enemmän tästä?
AT: Kerro vaan!
JT: No tämähän on kiinnostava, kun tämä on rakennettukin teoksen partituurissa esitysohjeiden tasolla, että tämä alkaa luonnosta, kulkeutuu teoksen keskivaiheilla ihmisyksilöön, ja sitten palaa takaisin luontoon. Tämä teoksessa toteutuu muun muassa sillä tavalla, että sekä teoksen alussa että lopussa tämä esitetään ilman kapellimestarin lyömää tahtia eli se on ihmiskontrollista vapaata musiikkia, eli luonto. Ja taas keskellä, kun siellä on tällainen ihmismäinen eli tämä individualism-osa, kuulija voi huomata milloin se alkaa koska se merkataan sooloviululla, joka on kaikkein individualistisin soitin ehkä länsimaisen musiikin historiassa. Siellä tulee tällaisia soolopätkiä jotka kuvaa että tässä yksilöt liikkuu mutta sitten se alkaa taas sulautua urkupisteisiin ja tällaiseksi luonnon rytmittömäksi, puhtaaksi olemiseksi.
AT: Tämä oli erittäin hieno alustus tähän teokseen. Kuunnellaan siis seuraavaksi Anna Thorvaldsdottirin Dreaming vuodelta 2010. Sen esittää Iceland Symphony Orchestra, jota puolivälissä teosta johtaa Daníel Bjarnason. Kiitos kaikille kuuntelijoille ja kiitos haastateltava Juha Torvinen.
___
Radion sinfoniaorkesteri (RSO) esitti mm. Anna Thorvaldsdottirin Dreaming 12.10.2018 Musiikkitalossa. Konsertti on kuunneltavissa Areenassa. Dreaming alkaa n. kohdalla 34:45.