Vetoomuksia, vaikenemista ja vääriä tietoja: Kuulumisia Helsingin yliopiston kriisistä
Helsingin yliopiston taiteiden tutkijat saavat huipputuloksia niin opetuksessa kuin tutkimuksessa. Henkilöstöön kohdistuvien säästöjen jäljiltä pienentynyt työyhteisö on kuitenkin uupunut ja hädissään. Yliopiston johto sivuuttaa alaistensa näkemykset ja esittelee julkisuudessa yhteistyösuunnitelmia uusina ja ominaan. Kokosin tähän kirjoitukseen viime viikkojen kokemuksia jututtamalla taiteiden tutkimuksen yksikön henkilökuntaa.
Kuvalähde: Wikimedia Commons.
Helsingin Sanomissa ilmestyi helmi-maaliskuussa taiteiden tutkimuksen ja varsinkin musiikkitieteen tilannetta Helsingin yliopistossa käsittelevä kirjoitussarja. Jutut herättivät tyrmistystä ja saivat monet kirjoittamaan vetoomuksia tärkeiksi koettujen tieteenalojen puolesta. Emeritusprofessorit, yhdistysten puheenjohtajat ja ylikapellimestarit Susanna Mälkistä Hannu Lintuun vetosivat musiikkitieteen ja muiden taiteiden tutkimuksen puolesta.
Julkisen keskustelun mittakaava oli suuri. Sellaisen jälkeen olettaisi, että asiasta viriäisi missä tahansa työpaikalla keskustelua, purkupalavereja tai johdon vastaantuloja. Ei kuitenkaan Helsingin yliopistossa. ”Toistaiseksi ei ole tullut minkäänlaista viestiä”, sanoo taiteiden tutkimuksen yksikön esihenkilö Hanna Korsberg.
Tiedekunnan ja yliopiston johto ovat siis pysytelleet hiljaa – omien alaistensa edessä. Sen sijaan Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaani Pirjo Hiidenmaa yhdessä Taideyliopiston vararehtorin Jaana Erkkilä-Hillin kanssa kirjoitti oman mielipidekirjoituksensa Helsingin Sanomiin (HS 10.3.2021).
Kirjoituksessa verrataan pikkuruista taiteiden tutkimuksen yksikköä kokonaiseen lääketieteelliseen tiedekuntaan, joka kirjoittajien mielestä ”pystyy kouluttamaan loistavia tutkijoita ja erinomaisia praktikkoja yhdessä ja samassa tiedekunnassa”, ja että ”taiteilijan ja taiteentutkijan koulutuksessa luulisi olevan samalla tavalla isoja yhteisiä osia”.
Kirjoitus on herättänyt närää taiteiden tutkimuksen yksikössä, koska esihenkilö-asemassa olevat Hiidenmaa ja Erkkilä-Hill viestivät lehden palstalla sellaista, jota työntekijät olisivat mielellään kommentoineet talon sisäisessä kokouksessa.
Ensimmäisessä kappaleessa kirjoittajat käyttävät Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen opintosuunnista nimitystä ”taideaineet”. Se on väärä käsite, sillä Helsingin yliopistossa ei ole taideaineita, vaan tiedeaineita.
Ja jos lääketiedettä ja musiikkia aletaan verrata toisiinsa, pitäisi samalla ehdottaa, että lääketieteen opiskelijat osaisivat jo ennen opintojen aloittamista vaivattomasti tehdä potilaalle laparoskooppisen appendisektomian. Miksikö? Koska viulunsoiton opintoihin Sibelius-Akatemiassa pyrkivä joutuu lautakunnan edessä soittamaan ulkoa jonkun Mozartin viulukonserton ensimmäisistä osista kadensseineen. Käytännössä myös musiikin tiedeaineena aloittava on opiskellut jonkun instrumentin hallintaa jo lapsesta saakka. Taideaineiden ja monen taiteiden tutkimuksen oppisuunnan praktiikka opiskellaan siis verrattomasti aiemmin kuin lääkäriopinnoissa.
Voiko rusinan kokoista taiteiden tutkimuksen yksikköä ylipäätään verrata kokonaiseen lääketieteelliseen tiedekuntaan? Jos resurssit olisivat samat, taiteiden tutkimuksen suurkampuksella Meilahdessa voitaisiin ehkä helposti kouluttaa juhlasalillinen musiikkitieteilijöitä ja pataljoona trumpetisteja vuodessa.
Kirjoittajat myös heittävät ilmaan, että taide- ja tiedeyliopiston koulutusohjelmissa ”luulisi” olevan yhteisiä osia. Esitetyn luulon voi tarkistaa kysymällä yhteistyöstä yksikön henkilökunnalta. Helsingin yliopiston musiikkitieteen perusopetus on tehnyt yhteistyötä Sibelius-Akatemian kanssa jo 1980-luvulta saakka. Samanlaista yhteistyötä taidekorkeakoulujen kanssa ovat tehneet muun muassa estetiikka ja teatteritiede. Asia ei siis ole uusi, vaikka se sellaisena nyt esitetään.
”Taideyliopiston substanssi yhteistyöstä meidän kanssamme on tähän mennessä jo perattu”, sanoo esihenkilö Hanna Korsberg, ja tarkentaa, ettei nykyisellään toimivasta yhteistyöstä olla sanoutumassa irti.
Mutta miten asian selittäisi maallikolle? Eikö esimerkiksi teatterinhistoriaa voisi opettaa samalla kurssilla sekä teatteritieteilijöille että näyttelijäopiskelijoille? ”Taiteilijakoulutuksessa on ihan erilaiset pedagogiat”, Korsberg selvittää. Näyttelijätyössä historia opiskellaan kehollisesti, eikä tuleville näyttelijöille ole tarvetta opettaa historiankirjoitusta, koska se on tiedeyliopiston heiniä. Sibelius-Akatemiassa kanttoriksi ja musiikinopettajaksi opiskelevat saavat myös erilaista historian opetusta kuin ne opiskelijat, jotka kenties itse alkavat historiantutkijaksi.
Sen sijaan Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa voisi olla paljon yhteistyömahdollisuuksia Taideyliopiston kanssa, mutta sitä ei yliopisto ole nostanut esiin. Jos tiede- ja taideyliopistojen yhteistyötoive on peräisin Opetus- ja kulttuuriministeriöltä, niin miksi Helsingin yliopisto on itse ymmärtänyt sen koskevan vain humanistista tiedekuntaa ja sen taiteiden tutkimusta?
Taiteiden tutkimuksen henkilöstöllä on tunne, ettei dekanaatti ymmärrä taiteellisen ja tieteellisen peruskoulutuksen eroa. ”Yhteistyö voi toteutua vain muutamien valikoitujen kurssien kohdalla, ja sellaisena sitä on tehtykin jo kymmeniä vuosia”, kuuluu toteamus yksikön sisältä.
Vieläkin erikoisemman yhteistyösuunnitelmista tekee se, että taiteiden tutkimuksen henkilökunnalla on omia ideoita yhteistyökumppaneiksi, mutta niihin ei ole saatu vastakaikua. Yksi niistä on Sibelius-Akatemian maisteriohjelma Arts Management, Society and Creative Entrepreneurship, joka kouluttaa väkeä kulttuurielämän johtotehtäviin. Muut ehdotetut yhteistyötahot olisivat Helsingin yliopiston omat tieteenalat kotimainen kirjallisuus ja taidehistoria. Taidehistoria ei ihme kyllä hallinnollisesti sijaitse taiteiden tutkimuksen yksikössä, mutta olisi monen mielestä kiinnostava työtoveri. Moni opiskelija opiskelee aineita jo nyt ristiin.
Työntekijöiden hyvinvointia tutkitaan Helsingin yliopistossa, mutta yksityiskohtaisempia tietoja juuri taiteiden tutkimuksen henkilökunnan jaksamisesta ei ole. Yksikön työntekijät kuvailevat tilannetta kuitenkin selvin sanakääntein. ”Tilanne on ihan helvetillinen”, sanoo yksi. ”Henkilökunnan huomioilla ei ole juurikaan painoarvoa.”
Hanna Korsbergin mukaan yksikössä on menty pidempään äärirajoilla. Erityistä huolta syntyy siitä, kun joku siirtyy muualle tai sairastuu. ”Silloin tehtävien ja työn määrä kasvaa, koska sijaisuusjärjestelyjä ei ole”, Korsberg kertoo. Usein tehtäviä ei voi siirtää, koska osaamista ei ole naapuritieteessä. Oudointa on se, että jos joku jää sairaslomalle, niin esihenkilöllä ei ole selvää ohjetta siitä miten toimitaan. Yliopiston johto on pelkästään todennut, että sijaisuuksia on hoidettava järjestelyin, Korsberg kertoo. Mahdolliset sairauslomat tai muut poissaolot Helsingin yliopiston johto maksattaa siis työntekijöidensä selkänahasta.
Kun nykyiset taiteiden tutkimuksen koulutusohjelmat vuonna 2017 aloittivat, yksikössä oli 15 työsuhteista opettajaa, nyt 10. Musiikkitieteeseen vähennys on osunut erityisen pahasti, sillä silloisesta kuudesta työntekijästä jäljellä on enää yksi. Vielä vuonna 2015 musiikkitieteessä oli myös oma amanuenssi, mutta hänen työtehtävänsä ovat käytännössä siirtyneet opetushenkilökunnalle. Uusi apulaisprofessori Susanna Välimäki on musiikkitiede-taustainen, mutta hän osallistuu musiikkitieteeseen lähinnä vain jatko-opintojen ohjauksen puitteissa. Toinen yliopistonlehtori musiikkitieteeseen on luvattu määräaikaisena, mutta lupauksesta on jo niin kauan aikaa, että yksikössä pelätään asian unohtuneen.
Vuonna 2017 opintonsa aloittaneet alkavat vasta pikku hiljaa valmistua, mutta heidän kokemuksiaan ei ehditä arvioida, kun uutta opetussuunnitelmakautta pitää jo alkaa suunnitella vuodelle 2022. Se tiedetään, että opiskelijoiden jaksaminen on koetuksella.
Musiikkitieteen ongelmana onkin ehkä se, että se tuottaa edelleen liian hyviä tuloksia. Tilastoja katsomalla moni asia toimii kriisistä huolimatta. Taiteiden tutkimuksen kandiohjelmaan otetaan vuosittain sisään 50 opiskelijaa. Opiskelijat valitsevat pääopintosuuntansa (elokuva- ja tv-tutkimus, estetiikka, musiikkitiede, teatteritiede tai yleinen kirjallisuustiede) ensimmäisten opintovuosien aikana. Laskennallisesti sisäänotto opintosuuntaa kohden on kymmenen opiskelijaa. Viime vuonna sisään hyväksytyistä opiskelijoista huomattavasti useampi kuin kymmenen ilmoitti valitsevansa pääopintosuunnaksi musiikkitieteen. Musiikkitieteestä valmistuu 5–15 opiskelijaa vuodessa.
Viime vuosina väitöksiä on tullut keskimäärin kolme vuodessa, toissa vuonna viisi. ”Olemme säännöllisesti ylittäneet ja vähintään täyttäneet tavoitteemme, joka on kaksi väitöstä vuodessa”, kertoo musiikkitieteen yliopistonlehtori Kai Lassfolk.
Kansainvälinen arviointipaneeli antoi vuonna 2019 Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen julkaisuille erinomaisen eli korkeimman mahdollisimman arvosanan.
Musiikkitieteilijät työllistyvät hyvin ja moni vedetään työmarkkinoille kesken opintojen. Mediaanipalkka on 2758€, ja vain neljäsosa heistä ansaitsee 3189€ tai enemmän. Hyvä diili työnantajalle, kun muistaa, että moni heistä aloittaa musiikin perusopiskelun ennen kouluikää.
Koko taiteiden tutkimuksen yhteisössä Helsingin yliopistossa vallitsee syvä epätietoisuus. Musiikkitiede pelkää pahinta. ”Jos tieteenala halutaan ajaa alas, se pitäisi kertoa suoraan”, kuuluu toive.
Yliopiston johto ei näytä pitävän alaistensa puolta, mutta taiteiden tutkimuksen henkilöstö pitää opiskelijoidensa puolta. ”Ne opiskelijat, jotka ovat aineessa aloittaneet, saisivat valmistua. Sen jälkeen ei tarvitsisi sitten ottaa enää uusia. Heillä on valmistumiseen laillinen oikeus”, yksi opettajista sanoo.
FM Janne Palkisto on Ylen toimittaja ja väitöskirjatutkija Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa.
Helsingin yliopiston kriisi on yhtenä aiheena myös Musiikkitieteen teemaillassa Yle Radio 1:ssä perjantaina 26.3.2021 klo 19.02–21.40. Haastateltavina ovat silloin muiden muassa yliopistonlehtori Kai Lassfolk ja dekaani Pirjo Hiidenmaa Helsingin yliopistosta.