Isänmaallinen musiikki ei ole vain sinivalkoista – se on myös punaista ja valkoista
Laulujuhlat Kaisaniemen urheilukentällä 6.–9.6.1907. Kuva. Signe Brander: Lähde: Helsingin kaupunginmuseo.
Teksti: Saijaleena Rantanen
Yhteiskunnan historia välittyy voimakkaasti musiikissa. Samalla tavoin kuin esimerkiksi kaunokirjallisuuden, runouden tai kuvataiteen kontekstissa, myös musiikin avulla on mahdollista seurata kansan tai kansakunnan vaiheita. Suomessa kaikille yhteiskuntaluokille avoin julkinen musiikkielämä käynnistyi kansallisuusaatteen nousun myötä 1800-luvun lopulla. Tässä vaiheessa kehittynyt vilkas yhdistystoiminta torvisoittokuntineen ja kuorolauluineen huipentui Kansanvalistusseuran järjestämillä laulu- ja soittojuhlilla, joiden tavoitteena oli suomalaiskansallisen identiteetin voimistaminen musiikin avulla. Yhteisen, ”kansallisen musiikkirepertuaarin” keskiössä olivat kansalliset hymnit ja marssit, kuten Maamme, Porilaisten marssi, Savolaisen laulu tai Suomen laulu, virret, kuten Jumala ompi linnamme sekä kansanlaulut, joista suosituimpien joukkoon kuuluivat muun muassa Aamulla varhain ja Tuoll’ on mun kultani. Sama repertuaari toistui kansakoulujen laulunopetuksessa.
Sosialistisen työväenliikkeen voimistuttua, erityisesti suurlakon (1905) erimielisen lopputuloksen jälkeen poliittinen kenttä alkoi pirstaloitua. Samalla aikaisemmin yhtenäinen musiikkikulttuuri alkoi eriytyä. Tämän jälkeen työväen juhlissa ei enää kuultu Porilaisten marssia tai muita perustuslaillisten tunnuslauluja, eikä liioin porvaristo kokenut Työväen marssia omakseen. Tilanne kärjistyi lopulta Suomen sisällissotaan 1918.
Punaiset omaksuivat käyttöönsä tutut, kapinahenkeä ja voitokkuutta nostattavat laulut, kuten Työväen marssin, Varsovalaisen, Internationalen, Marseljeesin ja Köyhälistön marssin. Sodan aikana lauluja sepitettiin vähän, mutta punaisten puolella uudempia lauluja edustivat vuosina 1917 ja 1918 sepitetyt Laulu lahtarikaartista, Punakaartilaisten marssi (Suuri Idän kansa), Barrikaadimarssi ja Köyhälistön kurjuudesta.
Työväen marssi
Valkoinen puoli hyödynsi repertuaarissaan tunnetuimpia kansallisia sävelmiä, joista Maamme, Jumala ompi linnamme ja Porilaisten marssi edustivat vanhempaa kerrostumaa. Uusia valkoisia lauluja olivat muun muassa Karjalan jääkärien marssi, kaihoisa Jääkärin laulu sekä sisällissodan varmasti tunnetuin, Jean Sibeliuksen säveltämä ja Heikki Nurmion sanoittama Jääkärien marssi (tai Jääkärimarssi).
Karjalan jääkärien marssi
Sodan jälkimainingit tuottivat omat laulunsa. Valkoisten uhoa puhkuvat, jääkäreiden urotekoja korostaneet sotalaulut, kuten Vöyrin marssi ja Kuularuiskulaulu sekä vakavahenkiset marssit ja hymnit saivat seurakseen teloitusten ja vankileirien joukkokuolemien aiheuttamaa valtavaa tuhoa ja traumaa käsitelleet punaisten vankileirilaulut.
Kuolemaantuomitun hyvästijättö (vankileirilaulu)
Punaisten ja valkoisten hyödyntämät laulut ovat läsnä myös tämän päivän musiikkikulttuurissa. Etenkin tutut isänmaalliset laulut soivat edelleen erilaisissa tilaisuuksissa puoluekannasta riippumatta. Myös monet sadan vuoden takaiset työväenlaulut ovat jääneet elämään ja saaneet uusia tulkintoja. Sisällissodan muistovuoden ollessa lopuillaan voi perustellusti todeta, että itsenäisen Suomen musiikin historia ei ole ainoastaan sinivalkoinen, se on myös punavalkoinen.
Lue lisää aiheesta tästä:
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/29/tutkija-saijaleena-rantanen-punaisten-hautajaisissa-soi-kansainvalinen