Miten, mitä ja ketkä musiikkia saavat tehdä, opettaa ja oppia?

Vuosien 2016-2019 aikana väitöskirjani tutkimusympäristönä toimi musiikkiopiston ja peruskoulun välinen kehitys- ja yhteistyöhanke, jossa taiteen perusopetuslaitos, musiikkiopisto, pyrki kehittämään uudenlaisia yhteistyömuotoja peruskoulun kanssa. Hankkeen jatkuvasti kehittyessä ja muuttuessa materiaalia on 3,5 vuoden ajalta kertynyt paljon. Tässä Suonin aktivistisen musiikintutkimuksen kontekstissa pyrin nyt artikuloimaan materiaalista ulos tasa-arvoon ja sen saavuttamiseen liittyviä kohdennuksia mielenkiintoisimmalla ja hyödyllisimmällä tavalla.

Musiikkiopistoja on kritisoitu eksklusiivisuudesta, epätasa-arvosta ja saavuttamattomuudesta. Keskustelu valtionosuuksien määrästä ja niiden kohdentamisesta taiteen perusopetuksen kentällä on käynyt kuumana jo pitkään, ja toimenpidesuosituksiakin on laadittu (esim. Laes et al 2018). Valtakunnallisella tasolla moni musiikkiopisto on laajentanut toimintaansa koulujen yhteyteen esimerkiksi kerhotoiminnan tai muun maksullisen toiminnan muodoissa. Tutkimusympäristönäni toimineen projektin rahoituksen (opetus- ja kulttuuriministeriön kärkihankerahoitus ja Helsingin kaupungin tuki) takana onkin juuri tuo saavutettavuuden parantaminen ja ns. ’musiikki kuuluu kaikille’ - eetos.

Aikaisemmasta taiteen perusopetuksen valtakunnallisesta kehitystyöstä eroten kehitimme mallin, jossa musiikkiopiston opetus on osa koulun omaa musiikin opetussuunnitelmaa, ja musiikkiopiston opettaja osa koulun opetushenkilökuntaa. Tämän avulla suuria ryhmäkokoja kyettiin pienentämään. Lisäksi koulu sai projektirahoituksella mittavat instrumenttihankinnat ja huollot. Muita yhteistyön muotoja olivat muun muassa musiikkiopiston vierailevien opettajien workshopit sekä konserttiyhteistyö. Musiikkiopisto jatkaa kehittämäämme toimintaa peruskoulussa nyt Helsingin kaupungin jatkuvalla rahoituksella.

Musiikkiopistojen vierailevien opettajien workshopit. Kuva: Riikka Ahokas.

Nyt jo hieman etäisyyttä tutkimusympäristöön saaneena jäin tutkijana pohtimaan tasa-arvoisen taidekasvatuksen kehitystyötä ja sen kriittisiä edellytyksiä. Projektin alussa sekä peruskoulun, että musiikkiopiston johtajat lähtivät hyvin motivoituneina ja innostuneina tähän kehitystyöhön. Vuonna 2016 syksyllä peräti 30% peruskoulun oppilaiden perhekunnista oli suomi toisena kielenä (S2) -perheitä, ja yksi tavoitteista oli yksinkertaisesti pyrkiä saavuttamaan perheitä, joille suomen kieli oli (vielä) haastavaa. Tavoitteena oli myös saavuttaa perhekuntia, joita musiikkiopisto ei aikaisemmin ollut kyennyt saavuttamaan sosioekonomisten ja/tai kulttuuristen syiden takia. Tällaisia ulossulkevia syitä olivat muun muassa musiikkiopistojen korkeat lukukausimaksut, kielitaito tai se, että musiikkiopiston toiminnasta ei tiedetty.

Onnistuttiinko juuri näissä tavoitteissa? Mitkä ovat tämänkaltaisen lisätyn musiikkitoiminnan kriittiset edellytykset? Osattiinko niihin vastata? Se miten, mitä ja ketkä musiikkia saavat tehdä, opettaa ja oppia, käytetään vieläkin usein vallan välineenä. Näihin haasteisiin projekti pyrki vastaamaan omassa kontekstissaan kattavasti.

Vaikka tämänkaltaista toimintaa ei Suomessa ole aikaisemmin kehitetty (taiteen perusopetuslaitoksen substanssi osana peruskoulun opetussuunnitelmaa), eli referenssejä ei juurikaan ollut, hyöty kummallekin toimijalle oli selkeä. Kehitystyön avulla pystyttiin takaamaan myös tulevaisuudessa jatkuva rahoitus toiminnalle. Miten sitten tasa-arvon kanssa? Edistettiinkö kehitystyöllä laadukasta ja tasa-arvoista taidekasvatusta?

Pääpiirteiltään tasa-arvoisemman ja saavutettavamman musiikkiopiston opetuksen kriteerit kyllä täyttyivät. Mutta jotta tähän kysymykseen pystyy vastaamaan kattavasti täytyy tarkentaa kaikkien johto- ja opetustoimija- kerroksien läpi pääasiaan, eli lapseen. Toivon ja uskon, että tämänkaltaisella yhteistyöllä kyetään tukemaan tasa-arvoisempaa kasvatustyötä. Mietin silti kuinka paljon erilaiset interventiot loppujen lopuksi pystyvät vaikuttamaan perheiden sosioekonomisiin - ja/tai kulttuurillisiin, mahdollisesti musiikkiharrastusta rajoittaviin konteksteihin? Muuttavatko interventiot niitä tiedostamattomia sääntöjä, malleja ja opittuja toimintatapoja, joiden pohjalta kasvatamme lapsiamme, ja toteutamme esimerkiksi opetustyötä?

Projektirahoituksella koululle hankittiin mm. kanteleita, djembejä, ukuleleja ja pianoja. Kuva: Riikka Ahokas

Kehitystyön avulla kyettiin edistämään tasa-arvoisempaa lähestymistapaa siihen miten ja ketkä musiikkia saavat tehdä ja oppia. Paljon työtä kuitenkin vielä on, että kaikki saisivat musiikin opiskeluun ja tekemiseen samanlaiset, tasa-arvoiset mahdollisuudet. Kysymyksiin miten, mitä ja ketkä musiikkia saavat tehdä, opettaa ja oppia ei ole vielä mahdollista vastata niin, että vastaukset täyttäisivät tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kriteerit.

Uudet asiat pelottavat aina, ja työyhteisöissä johtamisen vastuu tässä onkin suuri. Paljonko ihminen lopulta pystyy muuttamaan turvalliseksi kokemiaan käytänteitä ja mielipiteitään? Olisiko vastaus vain, hitaasti.

Lähteet

Laes, T., Juntunen, M. L., Heimonen, M., Kamensky, H., Kivijärvi, S., Nieminen, K., & Korhonen, O. (2018). Saavutettavuus ja esteettömyys taiteen perusopetuksen lähtökohtana. ArtsEqual policy brief , (1/2018).

J. Riikka AhokasSuoni15. syyskuuta 2020