Tutkiva eläin — Ajatuksia tutkijan kehosta ja työhyvinvoinnista

Millaisissa asennoissa tutkija työskentelee ja millaisin liikkein hän ajattelee? Miten tutkijan työn kehollista koreografiaa voisi purkaa ja sommitella uudestaan? Entä miten kielen ja kehon ristiriitainen suhde näyttäytyy tutkijan arjessa? Järjestimme tänä keväänä muutaman humanistitutkijan kanssa etätapaamisen, jossa pohdimme tutkijan kehoa ja työhyvinvointia kiireettömän keskustelun menetelmän innoittamina.

Kuva: Александар Цветановић, Pexels

Eläin 

”Mä oon samanlainen olento kuin kissa.”

Toukokuun lopulla pieni joukko tutkijoita asettui näyttöpäätteidensä ääreen keskustelemaan omasta arjestaan ja kehon roolista siinä. Kukin sai puhua muiden keskeyttämättä niin pitkään kuin halusi. Kahden tunnin kiireettömän keskustelumme (Moore 2020) aikana sivusimme lukuisia teemoja ja kipeitäkin kokemuksia liittyen tutkijan työn kehollisiin ja sosiaalisiin haasteisiin.

Eräs keskustelussa esiin tullut kommentti jäi erityisesti mieleeni. Yksi tutkijoista totesi linkolalaisesti ajattelevansa, että hän on ennen kaikkea eläin ja miettii omaa arjen hyvinvointiaan juuri sen kannalta, mitä eläin tarvitsisi, mitä se kaipaisi. Tämä sai minut pohtimaan kaikkia tuona päivänä kuulemiani puheenvuoroja eläimen näkökulmasta — tai pikemminkin eläimen tuntokulmasta. Miltä tutkimustyö tuntuu kehollisena ja hermostollisena toimintana jokapäiväisessä tutkivan eläimen arjessa?

John Deweyn ajattelussa tulee esille se, miten ihminen aivoineen ja ajatteluineen koostuu samoista aineksista kuin muukin maailma ja organismit. Erona on vain se, että ihmismieli on eri tavalla organisoitunutta materiaa. (Määttänen 2017, 93) Emme välttämättä olekaan minkään luontoa korkeamman tahon ohjaamia vaan kaikki se flow, inspiraatio ja visionäärisyys joka meissä on, kumpuaa samoista aineisosista kuin esimerkiksi kastemadon olemus. Olemme ajatuksinemme ja kielinemmekin kokonaan luontoa.

Olemme hienosti organisoituneita, herkästi aistivia solujen koosteita, jotka kamppailevat päivittäin stressireaktioiden, ympäristön muutosten, virusten ja lukuisten muiden rasitustekijöiden kanssa. On aika lailla ihmeellistä, että samaan aikaan me myös kykenemme kielelliseen, erittelevään, abstraktiin, inspiroituneeseen ja innovatiiviseen ajatteluun. Eikä ole mikään ihme, että aina emme tähän kykene. Meissä on meneillään joka hetki lukuisia prosesseja, joista jotkin edesauttavat ja jotkin haittaavat selkeää ajatuksen kulkua. Emme voi ponnistuksistamme huolimatta kontrolloida kaikkia näitä tapahtumia.

Tanssitaiteen tohtori Kirsi Törmi ja tanssipedagogiikan dosentti Raisa Foster avaavat taannoisessa haastattelussaan oivaltavasti ihmisen kehollista olemusta. Meren pohjaan litteiksi painuvien merivuokkojen tavoin reagoimme herkästi uhkaan ja menemme suojautumisen tilaan. Turvan tunteessa avaudumme kohti maailmaa. Törmi ja Foster toivovat, että ”suhtautuisimme sekä omaan että toisen kehoon lähimmän mahdollisen luontokappaleen suojeluna: että emme riistäisi itseämme vaatimalla itseltämme liikaa tai toista ihmistä käyttäytymällä hyökkäävästi tai aggressiivisesti.” (Ylitalo 2021)

Tämä sai minut miettimään, kuinka usein me joudumme tutkijan työssämme asettamaan itsemme tilanteisiin, joissa koemme olevamme uhattuina joko sisäisen tai ulkoisen kritiikin alla. Kuinka paljon aikaa vietämme epämukavuusalueella — yrittäen selviytyä hermostollisten suojautumisreaktioittemme kanssa samalla pyrkien tuottamaan selkeää ajattelua. Onneksi tätä kitkaista toiminnan mallia on alettu vihdoin kyseenalaistaa. Kasvatustieteilijä ja filosofi Juha T. Hakala (2020) on kirjoittanut siitä, miten jatkuva epämukavuusalueelle pyrkiminen ja kohtuuttomat sisäiset vaatimukset eivät suinkaan edesauta tutkijan töiden valmistumista ja uran etenemistä vaan päinvastoin voivat aiheuttaa vuosia kestäviä kirjoittamisen lukkoja ja lahjakkuuden valumista hukkaan.

Törmin ja Fosterin haastattelusta (Ylitalo 2021) käy ilmi, kuinka kehollinen tietäminen kohentaa elämänlaatua ja vahvistaa suhdettamme luontoon. Kiireettömään keskusteluun osallistuneet tutkijakollegani toivat esille, miten juuri luonnossa liikkuminen helpottaa stressiä ja tuo perspektiiviä omaan rooliin maailmassa. Yksi osallistujista totesi kauniisti näin: ”Luonto on auttanut. Se, että ymmärrät, että olet osa luomakuntaa kuten kaarna tai puolukanvarpu. Siitä löydät levon deadlineihin.” Tutkiva eläin tarvitsee luontoa kokeakseen turvaa ja tasapainoa.

Koreografia

”Saatan olla tosi pitkään, ihan tuntikausia jossain kummallisessa asennossa ja mä tuun vähä varmaan jotenkin riippuvaiseks siitä työstä.”

Jos koreografi tekisi tanssiesityksen, joka koostuisi tutkijan arjen asennoista ja liikkeistä, miltä tuo esitys näyttäisi? Tai vieläkin olennaisempaa: miltä tuntuisi tanssijan kehossa, jos hän esittäisi teosta esimerkiksi kuukauden tai vaikka vain viikon verran? Entä jos tuo tanssija olisi eläin? Mieleeni nousee kysymys: miten eläinminä kokee päivästä toiseen toistuvat ja pitkiä aikoja staattisena pysyvät työasentoni?

Tätä pohtiessani työhuoneeni alkaa yhtäkkiä muistuttaa tuotantoeläimen karsinaa. Vaikka olen näennäisesti vapaa liikkumaan, koen olevani jollain tavalla ehdollistettu kytkeytymään päivittäin työpisteeseeni. Ehkä olen jopa riippuvainen ajattelemisen ponnistuksistani ja tutuiksi käyneistä työasennoistani. Maatalouden tehotuotannossa eväämme eläimiltä perustarpeen liikkumiseen — kaikki tuottamaton liikehdintä on karsittu minimiin. Toteutammeko tätä samaa missiota huomaamatta myös itseemme? Olemmeko sisäistäneet niin hyvin kulttuurimme elämää riistävän tehokkuusajattelun, että se läpäisee kaiken lehmistä meihin itseemme saakka?

Tutkija Jaana Parviainen (2016) on kollegoineen tarkastellut sitä, millaisiin asentoihin palvelutaloudessa työskentelevä ruumis taipuu. He tuovat esille, että myös sosiaalisiin taitoihin pohjaava työ on ruumiillista työtä. Maallikoiden kommenteista loistaa toisinaan oletus siitä, että tutkijan työ olisi ruumiillisesti kevyttä. Toki on niin, ettei tutkijan tarvitse käyttää työssään intensiivistä lihasvoimaa mutta kuka tahansa tutkijana toiminut voinee allekirjoittaa sen, että tutkimustyökin rasittaa ja kuluttaa kehoa. Kiireettömän keskustelumme osallistujat kuvailivat selkä- ja käsikipujaan sekä toistuvia yrityksiään löytää ”se hyvä työtuoli”, joka pelastaisi kehon jatkuvilta jomotuksilta.

Haemme ratkaisua työergonomisiin ongelmiimme usein itsemme ulkopuolelta. Mutta luulenpa, että mikään tuoli, juoksumatto tai erikoisnäppäimistö ei poista kehomme tarvetta spontaanille liikkeelle ja asentojen vaihtelulle. Emme voi myöskään laskea huonekalujen varaan, mikäli oma kehotietoisuutemme on niin heikko, ettemme tunnista työn tuoksinassa kehon vihjeitä liikkumisen tarpeesta. Usein tarvitsemme kunnon lihasjumin, kudosvaurion tai selkeän kipukokemuksen, ennen kuin havahdumme kehollisille tarpeillemme.

Tutkijan liikkumattomuudessa ei ole välttämättä kyse vain kehon sisäisen tarpeen sivuuttamisesta. Kyse voi olla myös ympäristöstämme. Ajattelen deweylaisittain, että kokemuksemme ja toimintamme ei sijoitu vain kehoihimme vaan nivoutuu myös ympäristöömme. Tutkijan työtila on usein kuution mallinen, tasaisista ja kovista pinnoista koostuva suhteellisen hiljainen tila. Kaikki tarvittava on käden ulottuvilla. Tila luo tietynlaista tuntumaa ja tuottaa tietynlaista liikkeistöä kehoon. Ehkä se vaikuttaa myös siihen, miten ajattelemme.

Kesäisin pääsen työskentelemään kotini takapihan terassille. Tuuli suhisee puissa, linnut laulavat, varjot liikkuvat, ruohikko ja amppelien orvokit tuoksuvat. Tunnen ilman virtaukset ihollani. Kehoni rentoutuu ja ajattelun flow vapautuu samalla, kun aistini avautuvat kohti maailmaa. Talvisin työhuoneessani olen kumartuneena kohti näyttöpäätettäni ja kehoni ikään kuin jännittyy tuottamaan ajatuksia ja suorittamaan tehtävälistaa eteenpäin. Pääni tuntuu usein työpäivän jälkeen tukkoiselta, väsyneeltä. Työhuoneen hiljaisuudesta ja liikkumattomuudesta puuttuu paria huonekasvia lukuun ottamatta elämä. Mikään ei tarjoa keholle impulsseja liikkeisiin — kuten tuulenvire, joka saa käden sipaisemaan hiuksia pois kasvoilta tai yllättävä ääni, joka saa pään kääntymään.

Rytmi

”Huomaan, että kun se keho jollakin tavalla tahdistuu joko siihen kävelyyn tai hengittämiseen, niin se kuitenkin ajattelee […].”

Miten tutkimustyötä voisi tehdä liikkuen? Suurinta osaa keskustelumme tutkijoista yhdisti käveleminen. Yksi kävelee luonnossa ilman älylaitteita ja toinen kulkee edestakaisin työhuoneessaan kuin hajamielinen professori. Yksi kertoi kävelemisen auttavan käsittelemään ajatuksia. Hän suunnittelee, hahmottelee ideoita ja artikkelien runkoja kävellen. Tutkijatohtori Anne Salonen (2019) tuo blogitekstissään esille tyypillisen tilanteen, jossa työpäivä menee tuskaillessa koneen ääressä ja vasta kotiin kävellessä ajatukset lähtevät lentoon. Käveleminen on rytmistä toimintaa ja se voi tahdittaa myös ajattelun prosesseja eteenpäin.

Musiikintutkijana ihmettelen, miksi koen niin usein olevani epärytmissä ympäristöni, muiden ihmisten, aikataulun ja tavoitteitteni kanssa. Miten voisin elää itselleni luontevan rytmin mukaisesti? Ideaali työn rytmi on sellainen, että siinä minulla itselläni on tilaa olla mukana, en kadota itseäni. Ehdin toimintojen lomassa myös aistia, olla läsnä, havainnoida ympäristöäni. Kyse ei siis ole kiihkeästä flow-tilasta, johon kadotan itseni vaan lempeästä, rauhallisesta flowsta, jossa voin olla kaikkine aisteineni läsnä.

Yksi keskustelumme tutkijoista kertoi, että hän joutuu tekemään paljon ”kuolettavaa” työtä, jossa hän ei koe olevansa elävä. Kuolettavaa työstä tekee se, että sitä on liikaa. Aikaa ei jää aidolle vuorovaikutukselle muiden ihmisten kanssa. Aikaa ei jää tutkijalle olla edes oma itsensä, saatikka sitten että työstä voisi nauttia. Omat tunteetkin on sivuutettava. Hän arvioi, että jos työn määrä olisi neljäsosa nykyisestä, työn tekeminen voisi olla mielekästä. Tällaisessa ylenmääräisen työn tekemisen mallissa tutkija ei ainoastaan menetä kontaktiaan itseensä ja muihin ihmisiin vaan myös ympäristöönsä.

Ympäristöön orientoitumisen ei tulisi olla luksusta, jonka suomme itsellemme vain erillisten mindfulness-harjoituksen aikana silloin, kun onnistumme puoliväkisin irrottautumaan työn kaikennielevästä kuilusta. Orientoitumisen tulisi olla mahdollista joka hetki, myös työn aikana. Tämä on tärkeää hermostomme tasapainon ja stressin hallinnan kannalta. Viime aikoina mediassa pinnalle noussut traumatutkimus painottaa sitä, että olemme hermoston toiminnaltamme paljolti muiden eläinten kaltaisia ja orientoituminen ympäristöön on keskeinen keino, jolla ylläpidämme sopivaa virittäytyneisyyttä (Levine 2020 [1997], 104). Ympäristöä aistimalla luomme turvan tunnetta kehoon.

Kaiken kaikkiaan työelämämme tuntuu olevan niin kiivasrytminen, ettemme itse mahdu siihen enää mukaan oman kehon rytmeinemme, oman ajatuksen kulun tempoinemme tai tunteittemme kanssa. Tämä voi olla uhka työelämän inhimillisyydelle. Jos emme ehdi kohtaamaan omaa itseämme empaattisesti arjessamme, miten onnistuu muiden ihmisten kohtaaminen? Surullisinta tässä on se, että kadotamme myös elossa olemisen kokemuksemme, jota sitten yritämme vapaa-ajallamme tavoittaa lukuisten ennalta suunniteltujen elämysten ja ulkoa ohjattujen kehon harjoitteiden avulla.

Itselleni parhaat työhön liittyvät kokemukset ovat olleet lähestulkoon esteettisiä: niissä on eheyden, hallinnan ja täyttymyksen kokemuksellisia elementtejä. Samalla niissä on juuri sopivassa määri haastetta ylitettäväksi. (vrt. Dewey 2005 [1934]) Muiden ihmisten kanssa työskennellessä tällaisiin kokemuksiin kuuluu myös aidon yhteyden ja kohtaamisen tunne. Näitä työnteon ja kokemisen tapoja voi harjoittaa, mutta ennen sitä niiden vaatimat reunaehdot tulee varmistaa. Onko meillä tilaa ja aikaa esteettiselle aistimiselle työarjessamme? Tämä on tärkeä kysymys erityisesti esteettisen ilmaisun kuten musiikin tutkijalle, jolle esteettisen virittäytymisen kyky on osa ammattitaitoa.

Sormet

”Ei kannata laittaa liikaa energiaa siihen, et yrittää saada kaiken sille tieteen kielelle.”

Kiireettömässä keskustelussamme tuli esille joidenkin tutkijoiden pakkomielteinen suhde kieleen ja tiedon haalimiseen. Tunnistan tämän itsessänikin. Tämä näyttäytyy pakonomaisena tarpeena kirjoittaa kaikki ajatukset ylös sekä kykenemättömyytenä olla läsnä hetkessä ja kuunnella ilman tarvetta taltioimiseen. Tällaista olotilaa sävyttää pelko siitä, että jotain oman tutkimuksen kannalta tärkeää saattaa mennä ohi. Eräskin tutkija kertoi, että muistiinpanoja kertyy yhtä lailla puhelimen sanelimeen kuin omaan käteenkin. Yhtä artikkelia varten saattaa muistiinpanoja olla satakin sivua.

Keskustelussamme eräs seikka jäi vaivaamaan mieltäni. Nimittäin se, miten puheemme yhä toisintaa kielen ja kehon välistä kuilua. Rivien välistä on luettavissa, että kehomme ikään kuin kärsii kielellisen ajattelun yliotteesta. Elämmekö yhä koko ajan arjessamme todeksi kielen ja kehon välistä kamppailua? Emmekö edes me taiteen tutkijat, fenomenologisten ja feminististen filosofioiden asiantuntijat sekä kehollisen tietämisen puolesta puhujat osaa arjessamme elää kielellisinä kehoina ilman näiden kahden välistä ristiriitaa?

Filosofi Timo Klemola (2005) on kirjoittanut siitä, miten tietoisuutemme voi olla suuntautunut joko ajatuksiin ja kielellisiin sisältöihin tai sitten kehoomme. Hän kutsuu näitä tietoisuuden tiloja egotietoisuudeksi ja kehotietoisuudeksi. Tutkijan työ on pitkälti kielellisen ajattelun parissa tapahtuvaa, jolloin keho ja sen tarpeet jäävät helposti huomioimatta. Yksi keskustelumme tutkija kuvailikin sitä, miten sanat voivat kuolettaa, ajatukset saada pakkomielteisiä mittasuhteita ja keho jähmettyä liikkumattomaksi möykyksi.

Tutkijat toivat myös esille kyltymättömän halunsa löytää uudenlaisia tietämisen tapoja. Sellaisia, jotka haastavat länsimaisen tieteen kielikeskeisyyden. Yksi tutkija totesi, että kielen aiheuttamia ongelmia ei välttämättä kannata lähteä purkamaan kielen avulla. Hän pohti sitä, miten kehollinen tieto — esimerkiksi kokemus rasismista — ei ole välttämättä edes tavoitettavissa yksinomaan kielen avulla. Hän toi myös esille sen seikan, että tutkijankaan ei tarvitse yrittää kääntää kaikkea tieteen kielelle, vaan muitakin välineitä voi käyttää. Monella musiikintutkijalla onneksi onkin tietämisen ja kokemisen kanavanaan myös musiikin tekeminen ja/tai kuunteleminen.

Salonen (2019) pohtii fyysistä suhdettaan työvälineisiinsä ja miettii, voisiko tutkimusta ”sanella, piirtää paperille tai mielikuvitella toisin”. Tämä sai minut pohtimaan, voisiko tutkijan suhdetta työhön, kieleen ja kehoon hahmotella uusin tavoin nimenomaan ajattelemisen työvälineitä ja kehollisia malleja innovoimalla. Salonen kirjoittaa siitä, kuinka hän ajattelee sormillaan. Kirjoittamisen oivaltaminen konkreettisena kehollisena toimintana kyseenalaistaa näkemyksen, että kirjoittaminen olisi aivoissa olevan tiedon suoraviivaista siirtämistä tekstimuotoon. Sormet saattavat ajatella nopeammin kuin pää ja tutkija jää ihmettelemään, mistä nuo ajatukset tulivatkaan. Hän toteaa: ”En aina tiedä mitä ajattelen, ennen kuin olen kirjoittanut sen. Joskus kirjoitettuanikin saatan ihmetellä, että noinko tosiaan ajattelin tai minäkö tuon oivalsin.” (Salonen 2019)

Itselleni tällainen kokemus oli aiemmin mahdoton, sillä en hallinnut kirjoittamisen kehollista tekniikkaa, kymmensormijärjestelmää. Silloin neljä kirjoittavaa, kankeaa sormeani olivat lähinnä ajatuksen juoksun tiellä, hidasteena, kompastuskivenä. Kielen ja kehon välillä oli kouriintuntuvaa kitkaa. Nykyään kirjoittamisen flow-tiloissa tulen usein tietoiseksi juuri sormistani ja siitä, miltä näppäimistö tuntuu, millaisen vastuksen se antaa sormille. Olen ajatellut, että en voisi nauttia tutkijan työstä näin täydesti, ellen nauttisi juuri tästä kokemuksesta. Tämä on se tuntoaistimus, jonka kanssa elän suurimman osan arjestani.

Tämä sormien kinesteettinen aistimus tuo hallinnan tunteen — olon, että teen työtäni juuri sopivalla nopeudella ja tavalla. Olen kytkeytynyt ympäristööni, vaikkakin vain sormenpäitteni välityksellä. Olisiko tässä sormien ja näppäimistön rytmisessä kohtaamisessa se leikkauspiste, jossa kieli ja keho, ajattelu ja motorinen liike voisivat kohdata — kehon ja kielen kamppailu päättyä? Olisiko tämä se kohta, jossa tutkiva eläin voisi löytää tasapainon ajattelemisen, aistimisen ja liikkumisen välillä?

Anne Tarvainen on lauluntutkija, Voicefulness®-menetelmän kehittäjä ja kouluttaja.

Lähteet

Dewey, John (2005 [1934]) Art as Experience. Kindle edition. New York: Penguin Publishing Group.

Hakala, Juha T. (2020) Vähemmällä enemmän - Miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta. Helsinki: Alma Talent.

Klemola, Timo (2005) Taidon filosofia - filosofin taito. Tampere: Tampere University Press.

Levine, Peter A. (2020) Kun tiikeri herää: Trauma ja toipuminen. Helsinki: Helsingin ja Oulun Traumaterapiakeskus ry.

Moore, Johnnie (2020) Unhurried at Work. Kindle edition. N/A: Johnnie Moore.

Määttänen, Pentti (2017) ”Emotions, Values, and Aesthetic Perception.” New Ideas in Psychology 47: 91–96. https://doi.org/10.1016/j.newideapsych.2017.03.009.

Parviainen, Jaana, Taina Kinnunen, Ilmari Kortelainen ja Esko Harni (2016) Ruumiillisuus ja työelämä: Työruumis jälkiteollisessa taloudessa. Tampere: Vastapaino.

Salonen, Anna (2019) ”Tutkijan ruumis ja tutkimuksen teon aineellinen arki”. Akatemian jalkaväki. http://akatemianjalkavaki.fi/2019/11/22/tutkijan-ruumis-ja-tutkimuksen-teon-aineellinen-arki/. (Luettu 14.4.2021)

Ylitalo, Silja (2021) ””Kehollisuutemme kautta olemme yhteydessä toisiin” – Kehollinen tieto lisää ymmärrystä maailmasta, ja se voi auttaa myös ekokriisin hillitsemisessä.” Taideyliopisto. https://www.uniarts.fi/artikkelit/ilmiot/kehollisuutemme-kautta-olemme-yhteydessa-toisiin-kehollinen-tieto-lisaa-ymmarrysta-maailmasta-ja-se-voi-auttaa-myos-ekokriisin-hillitsemisessa/. (Luettu 14.4.2021)