Musiikintutkimuksen merkitykset ja paikat — vastauksia viimeaikaiseen keskusteluun

Musiikintutkimuksen nykyinen tilanne ja epävarma tulevaisuus Suomessa ovat kirvoittaneet viime kuukausina julkista keskustelua, johon ovat osallistuneet niin eri yliopistojen henkilöstö, tutkijat kuin toimittajat. Keskeisenä kimmokkeena keskustelulle on toiminut Helsingin yliopiston musiikkitieteen raju supistaminen viime vuosina. Nykyisellään oppiaineessa on jäljellä vain yksi pysyvä tehtävä, yliopistonlehtori. Alkaen toimittaja Vesa Sirénin artikkelista (2021), joka tarttui säästötoimista johtuvaan taiteiden tutkimuksen kriisiin Helsingin yliopistossa mutta huomioi musiikkitieteen erityisen ahdingon, alan tulevaisuutta ja samalla musiikkitieteen säilyttämisen tärkeyttä on käsitelty erilaisin argumentein joukossa lehtijuttuja ja mielipidekirjoituksia. Kirjoitin itse Suomen musiikkitieteellisen seuran hallituksen kanssa kannanoton aiheesta Helsingin Sanomiin helmikuun alussa (Tiainen 2021). Lisäksi huoltaan musiikintutkimuksen näivettymisestä niin Helsingissä kuin muissa yliopistoissa sekä näkemyksiään alan ratkaisevasta merkityksestä musiikin tieteelliselle tarkastelulle ja suomalaiselle kulttuurille ja yhteiskunnalle ovat ilmaisseet muun muassa emeritusprofessorit Timo Leisiö ja Pekka Gronow (2021) sekä Musiikki-lehden päätoimittajat (Ranta-Meyer, Wahlfors & Lehtonen 2021; ks. myös esim. Mattila 2021; Klinge et al. 2021; Sirén 2021; Leppänen 2021). Tätä kirjoittaessa yksi uusimpia puheenvuoroja aihepiiristä on Suomen Kuvalehdessä huhtikuussa julkaistu musiikkitieteellisen seuran varapuheenjohtaja Tuire Ranta-Meyerin kirjoitus. Se puolustaa tarvetta turvata humanististen alojen koulutus ja yhteiskunnallinen anti ylipäätään (Ranta-Meyer 2021; ks. myös esim. Taiteidentutkimuksen seurojen neuvottelukunta 2021). 

Yksiselitteisten musiikintutkimuksen puolustuspuheiden ohella viime kuukausina on käytetty myös kriittisempiä puheenvuoroja. Niiden mukaan termi musiikkitiede on määritelty joissakin kannanotoissa ongelmallisen kapeasti samalla kun musiikintutkijoiden itseymmärrys voi jopa ruokkia alan vaikeuksia. Esimerkiksi musiikkitieteen ja etnomusikologian emeritaprofessori Pirkko Moisala korosti Helsingin Sanomissa, ettei musiikkitiede ole vain taidemusiikin tutkimusta, vaikka jotkut alan viimeaikaiset puolustajat ovat tällaista käsitystä ylläpitäneet. Hän muistutti musiikkitieteen muodostuneen jo vuosikymmeniä sitten monitieteiseksi kentäksi, jolla tutkitaan musiikkikulttuurien sekä musiikin esitysten, kokemusten ja leviämistapojen kirjoa. (Moisala 2021.) Antti-Ville Kärjä (2021) taas esitti, että humanistinen musiikkitiede on itse aiheutetussa pulassa, koska sen edustajat nojaavat, enemmän tai vähemmän tietoisesti, suppeisiin ja hierarkkisiin ymmärryksiin sekä musiikista että musiikintutkimuksesta. Musiikillisten käytäntöjen moneuden sijaan painotetaan alan roolia musiikin kansallisten menestystarinoiden ja historian pönkittäjänä. Kärjä väitti myös, että musikaalisuus ymmärretään musiikkitieteen tutkintovaatimuksissa yhä joidenkin yksilöiden erityispiirteeksi kaikille ihmisille ominaisen valmiuden asemesta. Hänen mukaansa tämä heikentää alan yhteiskunnallista ja tieteellistä relevanssia. 

Nämä monipuoliset pohdinnat musiikintutkimuksen määrittelyistä ja tilasta etenivät myös radioaalloilla, kun Yle Radio 1 lähetti helmikuussa kolmituntisen teemaillan ”Mitä kuuluu, musiikkitiede?” (Yle Areena 2021). Ilta oli musiikkitieteestä valmistuneiden toimittajien Laura Korhosen ja Janne Palkiston ideoima ja luotsaama. Se pyrki kartoittamaan kunnianhimoisesti musiikintutkimuksen tieteellistä moni-ilmeisyyttä, panosta yhteiskunnassa ja yliopistojen rahoitusleikkausten vaikeuttamaa tilannetta. Ohjelmassa haastateltiin näistä aiheista eri yliopistojen väkeä ulottuen musiikintutkimuksen yksiköiden henkilöstöstä Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaaniin. Lisäksi ääneen pääsivät monet musiikkitiedettä ja etnomusikologiaa opiskelleet toimittajat, tapahtumajärjestäjät, taiteilijat, yrittäjät ja muiden alojen edustajat. Itse sain osallistua ohjelmaan asiantuntijavieraana. 

Kuten hyvät keskustelut usein, tämä rikas ja jopa hengästyttävä kattaus käsityksiä musiikintutkimuksesta herätti ajatuksia, jotka askarruttavat minua edelleen, etenkin yhdistettynä aiempiin puheenvuoroihin aiheesta. Tässä kirjoituksessa haluan kehitellä joitain näistä ajatuksista eteenpäin tehden niistä samalla selkoa itsellenikin. Pohdintojani musiikintutkimuksen merkityksestä ja myös musiikkitiede-termistä ohjaa käsillä olevassa tekstissä kaksi asiaa. Ensinnäkin tarjoan näkemykseni joihinkin yllä mainituissa keskusteluissa esitettyihin argumentteihin. Toiseksi pohdin näitä argumentteja käsitellessäni, miten ymmärrän musiikintutkimuksen yhteiskunnallisen arvon sekä paikan tutkimusalana. Miltä alan merkitys näyttäytyy näiden ymmärrysten valossa?

Musiikintutkimus ja musiikkielämä: tiekarttoja ja sääkarttoja  

Yksi olennainen teema viime aikojen keskustelussa on havaintojeni mukaan se, miten musiikintutkijoiden toiminnan ja tiedonmuodostuksen tulisi suhteutua tai suhtautua niihin musiikkielämän käytäntöihin, joihin ne liittyvät, sekä vallitseviin käsityksiin musiikista. Tämä teema on toki tavattoman laaja. Se läpäisee viime kädessä koko alan. Siksi viime kuukausien puheenvuorot musiikkitieteen tilasta Suomessa eivät mitenkään kattavasti ilmennä niitä oletuksia musiikintutkimuksen ja laajemman todellisuuden välisistä suhteista, joita löytyy eri tutkimussuuntauksista, puhumattakaan yksittäisten tutkijoiden toiminnasta. On silti kiinnostavaa, että tämä suuri teema vilahtaa viime aikojen kannanotoissa musiikintutkimuksen asemasta ja tulevaisuudesta. Siitä esitetyt näkemykset ovat myös eronneet toisistaan selvästi, paikoin jopa polarisoivasti. Esimerkiksi Suomen musiikkitieteellisen seuran nimissä tekemässämme mielipidekirjoituksessa korostimme näkökulmaa, jonka mukaan musiikintutkimuksella on ainutlaatuinen tehtävä suomalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa vaikuttavien musiikillisten ilmiöiden pitkäjänteisessä, kriittisessä tarkastelussa, olipa kyse nykysäveltäjistä, metallimusiikista tai musiikkikoulutuksesta (Tiainen 2021). Tätä tulokulmaa haastoi muun muassa Antti-Ville Kärjä edellä mainitussa kannanotossaan. Hän huomautti, osin aiheellisesti, että mikäli musiikintutkimuksen merkitys kytketään pääasiassa siihen, miten hyvin se dokumentoi musiikin tekijöiden toimintaa tai jopa musiikkia suomalaisen kulttuurin ”menestystarinana”, sille jätetään vain välineellinen tehtävä. Tutkimuksen arvon oletetaan kumpuavan niistä musiikkielämän tärkeinä pidetyistä saavutuksista ja kehityskuluista, joita se kartoittaa. Sen tuottamalle laadukkaalle uudelle tiedolle ja ymmärrykselle musiikeista ei anneta itseisarvoa. 

Toisenlaisia, mutta samalla äskeiseen liittyviä kriittisiä näkemyksiä esiintyi kommenteissa, joita musiikintutkijat julkaisivat sosiaalisessa mediassa Yle Radio 1:n musiikkitiede-illan jälkeen. Yhden näkemyksen mukaan musiikkitieteen viimeaikaisissa puolustuspuheissa voi havaita, miten alan jatkuvuuden epävarmuus on ajanut (jotkut) puolustajat turvautumaan konservatiivisiin tai ongelmallisen itsestään selvinä pidettyihin käsityksiin siitä, mitä on se musiikki tai äänellinen todellisuus, jota ala tarkastelee. Tätä näkökulmaa edustavissa kommenteissa perättiin keskustelun abstraktiotason nostoa. Tulkitsen näitä kommentteja puheenvuoroina sen puolesta, että musiikintutkimuksen keskeisin tehtävä on alinomaa arvioida, kyseenalaistaa ja laajentaa musiikin ja äänen käsitteitä. Alaa ei tule puolustaa vetoamalla vain sen kykyyn valottaa ja tukea jo vakiintuneita musiikin instituutioita ja muotoja. Päinvastoin musiikintutkimuksen täytyy ravistella piintyneitä käsityksiä musiikista ja suunnata huomio toistaiseksi marginalisoituihin musiikin ja äänen ilmiöihin.           

Miten musiikintutkimuksen tärkeyttä voisi sitten jatkossa hahmottaa, myös aihetta koskevassa julkisessa keskustelussa, suhteessa äsken esiteltyihin eripuraisiin näkemyksiin? Oma ehdotukseni on ainakin tällä hetkellä, että musiikintutkimuksen relevanssi tulee nähdä vähintään kahtalaisena. Yhtäältä se liittyy jo olemassa oleviin musiikkikulttuurin rakenteisiin ja niiden osana toimimiseen. Toisaalta se kytkeytyy yhtä olennaisesti vallitsevien olosuhteiden ja totuuksien kriittiseen tarkasteluun ja uudistamiseen sekä syrjäytettyjen tahojen esiin nostamiseen – siis emansipatoriseen tiedonintressiin. Väitän myös, ettei näiden ehkä äkkiseltään ristiriitaisten tehtävien korostaminen yhtä aikaa tarkoita pelkkää konsensushakuisuutta tai älyllisesti ja eettisesti kyseenalaista yritystä istua kahdella tuolilla. Tämän sijaan uskon, että juuri musiikintutkimuksen tieteellistä ja yhteiskunnallista merkitystä arvioitaessa on välttämätöntä harjoittaa (itse)kriittistä sekä–että-ajattelua jyrkän joko–tai-logiikan asemesta. Seuraavassa perustelen tätä väitettä. 

Ensinnäkin musiikintutkimusta on tarpeen oikeuttaa osittain sillä, että se tarkastelee jo vakiintuneen aseman saavuttaneita tai menestyneitä musiikkielämän ilmiöitä. Muutoin vaarana on ylimielinen suhtautuminen musiikilliseen todellisuuteen. Sellaiset käytännöt kuin musiikkioppilaitosjärjestelmä, taidemusiikin kenttä, musiikkiin liittyvä tähteys tai Suomessa tehdyn musiikin vientipyrkimykset ovat keskeinen osa suomalaista musiikkikulttuuria ja niitä ylirajaisia suhteita, joiden varassa se muodostuu. Nämä käytännöt vaikuttavat siihen, miten lukuisat ihmiset kokevat musiikin ja harjoittavat sitä ja mistä he ajattelevat musiikissa olevan kyse. Niinpä se, että musiikintutkimus tarttuu edellä mainittuihin tai muihin musiikkikulttuurin vaikutusvaltaisiin osa-alueisiin ja perustelee olemassaoloaan osin tätä kautta, ei automaattisesti tarkoita, että ala vain palvelisi musiikkielämää tai että ”itse tieteellisen tutkimuksen laatu” olisi ”yhdentekevää” (Kärjä 2021). Päinvastoin: juuri musiikintutkimusta tarvitaan tarkastelemaan, mitä musiikkielämän vakiintuneilla tai hegemonisilla osa-alueilla tapahtuu, ja miksi joitain ilmiöitä pidetään kulloinkin ensisijaisina ja joitain muita vähäarvoisempina. 

Sidosta musiikintutkimuksen ja musiikkielämän rakenteiden välillä perustelee myös toinen, käytännöllinen seikka. Suuri osa yliopistojen musiikintutkimuksen oppiaineista valmistuneista työllistyy musiikki- ja kulttuurielämän vakiintuneille osa-alueille, olkoon kyse journalismista, tapahtumatuottamisesta tai taidehallinnosta. Täten musiikintutkimuksen tärkeyttä kannattaa puolustaa sillä, että ala kouluttaa ajantasaiseen tutkimustietoon pohjaavaa opetusta nauttineita ammattilaisia musiikkimaailman eri tehtäviin. Näiden ihmisten osaaminen tukee sitä, että musiikkielämän vakiintuneetkin instituutiot voivat kehittyä ja korjata itseään suhteessa tutkittuun tietoon ja kriittisiin näkökulmiin. Juuri tähän musiikintutkimuksen merkityksen ulottuvuuteen pyrin viittaamaan Yle Radio 1:n musiikkitiede-illassa. Totesin tuolloin, että musiikkitieteilijät kannattelevat (suomalaista) musiikkielämää, mutta tämä musiikkielämä ei ole annettu valmis kokonaisuus. Myös musiikintutkimuksesta valmistuneilla on merkittävä rooli sen muokkaamisessa. 

Mikään edellä sanotusta ei mitätöi sitä, että musiikintutkimuksen relevanssi piilee yhtä lailla sen kyvyssä kyseenalaistaa musiikkikulttuuri(e)n vallitsevia prioriteetteja ja suunnata huomiota aiemmin sivuutettuihin ilmiöihin. Tähän liittyen pidän keskeisenä, että kun musiikintutkimuksesta keskustellaan, alasta usein institutionaalisesti käytetyn musiikkitiede-termin ymmärretään kattavan laajan kirjon suuntauksia – mukaan lukien sellaiset, jotka ovat erityisen orientoituneita valtasuhteiden ja kulttuurisesti marginalisoitujen ilmiöiden tarkasteluun. Näihin suuntauksiin kuuluvat niin useat populaarimusiikin tutkimuksen ja etnomusikologian keskustelut kuin musiikkiin liittyvä postkoloniaalinen teoria ja sukupuolen-, queer- ja trans-tutkimus. 

Palatakseni musiikintutkimuksen ja musiikkielämän välisiin suhteisiin on huomionarvoista, että useat tutkimusprojektit, jotka nostavat esiin aiemmin väheksyttyjä ilmiöitä ja laajentavat siten musiikin käsitettä, tarkastelevat näennäisesti vakiintuneita musiikillisia käytäntöjä. Tämä pätee esimerkiksi Taru Leppäsen tutkimukseen (2010), joka keskittyy kansainvälisestikin tunnettuun musiikin varhaiskasvatukseen Suomessa, mutta avaa samalla uuden näkökulman pieniin lapsiin merkittävinä musiikillisina toimijoina, joiden aktiivista musiikkisuhdetta aiempi tutkimus ei ole kylliksi noteerannut. Toinen aivan tuore esimerkki on Susanna Välimäen ja muiden musiikintutkijoiden kansallisbibliografiaan laatimat naissäveltäjäelämäkerrat. Ne samaan aikaan kytkeytyvät suomalaisen taidemusiikin ja musiikin historiankirjoituksen perinteisiin – niin sanottuihin musiikin kansallisiin kertomuksiin – ja ravistelevat niiden miesvaltaisuutta. (Ks. Välimäki 2021.) 

Musiikintutkimuksen mahdollisuus perustella olemassaoloaan samanaikaisesti osallisuudella musiikkielämään ja sen vallitsevien käytäntöjen haastamisella tuo mieleeni filosofi Rosi Braidottin käyttämät käsitteet tiekartta ja sääkartta (road map, weather map). Osallistuessani vuonna 2005, tuoreena väitöskirjan tekijänä Braidottin opettamalle kurssille Utrechtin yliopistossa hän kuvasi näillä käsitteillä kriittisen humanistisen tutkimuksen kahtalaista tehtävää. Poiketen tiekartta-termin käytöstä nykyisessä suomalaisessa poliittisessa jargonissa Braidotti viittasi termillä siihen, että kriittisen tutkimuksen tulee hahmottaa tarkastelemansa elämänalueen vallitsevat, aktuaaliset olosuhteet ja osallistua keskusteluun niistä. Tiekartat ovat siis tutkimuksen jäsennyksiä olemassa olevista käytännöistä: niiden luonteesta, ongelmakohdista, kuten valtahierarkioista ja tasa-arvon puutteesta, sekä mahdollisuudesta muuttaa käytäntöjä esimerkiksi tasa-arvoisempaan suuntaan sisältäpäin.

Sääkartoilla Braidotti viittasi puolestaan sellaiseen radikaalimpaan ajattelu- ja elämäntapojen muutokseen, jota tutkimus voi olla mukana luomassa. Sääkartat tunnustelevat ja pyrkivät hahmottamaan potentiaaleja, jotka eivät ole vielä aktualisoituneet. Musiikkiin liittyen tällaisia voisivat olla esimerkiksi uudet tai laajennetut, toistaiseksi vakiintumattomat tavat ymmärtää musiikin tekijyys, suomalaisen musiikkielämän moneus tai musiikkien ja sukupuolten väliset yhteydet. Mikä olennaista, Braidotti korosti, että tiekartat ja sääkartat ovat kriittisen tutkimuksen yhtä tärkeitä toimintatapoja. Usein ne limittyvät toisiinsa yksittäisessäkin tutkimuksessa. Näitä määritelmiä seuraten ehdotan, että myös musiikintutkimuksen tieteellis-yhteiskunnallista merkitystä voidaan hahmottaa lähestymällä alaa sekä tie- että sääkarttojen piirtäjänä.   

Tieteellistä ja taiteellista 

Musiikintutkimuksen ja musiikkielämän välisen suhteen lisäksi viime aikojen keskustelussa on käsitelty myös muita alaan liittyviä isoja kysymyksiä. Yksi näistä koskee musiikintutkimuksen institutionaalista sijaintia ja siten koko profiilia tutkimusalana. Tämänkin teeman käsittelyä on kiihdyttänyt musiikintutkimuksen epäselvä ja tukala tilanne Helsingin yliopistossa. Tarkemmin sanoen puheenvuoroja on kirvoittanut Helsingin yliopiston hallinnon esittämä suunnitelma opetusyhteistyön tiivistämisestä HY:n taiteiden tutkimuksen oppiaineiden ja Taideyliopiston välillä. Tämä suunnitelma, jota yliopistohallinto perustelee opetus- ja kulttuuriministeriön kehotuksella, ei ole toistaiseksi konkretisoitunut uusiksi koulutussisällöiksi tai rakenneuudistuksiksi. Ottaen kuitenkin huomioon musiikkitieteen rankan supistamisen Helsingin yliopistossa sekä sen, että jotkin alan aiemmat yksiköt on sulautettu osaksi monialaisia kokonaisuuksia muissa yliopistoissa (kuten Tampereella ja Itä-Suomessa), Helsingissä muhivat suunnitelmat ovat saaneet monet musiikintutkijat huolestumaan alan tulevaisuudesta tiedeyliopistojen oppiaineena. Jatkaako musiikkitiede Suomessa täysipainoisena tieteenalana siinä mielessä, että se on jatkossakin osa tiedeyliopistoja? Vai yhdistetäänkö se pidemmällä tähtäimellä merkittävin osin Taideyliopiston Sibelius-Akatemian koulutusohjelmiin? 

Tämä pelko musiikin tieteellisen tutkimuksen tulevaisuudesta on motivoinut useat keskustelijat korostamaan musiikin tieteellisen ja taiteellisen koulutuksen välisiä eroja. Paitsi että puheenvuoroissa on mainittu musiikkitieteilijöiden ja muusikoiden peruskoulutuksen erot, jotka rajoittavat mahdollisuuksia opetusyhteistyöhön, niissä on painotettu nimenomaan musiikin tieteellisen ja taiteellisen tutkimuksen merkittävää poikkeamista toisistaan (esim. Mattila 2021). Tarvetta turvata musiikintutkimuksen jatkuvuus itsenäisenä yliopistollisena aineena on perusteltu muun muassa sillä, että alan pitkäaikaisia yhteyksiä muihin tieteenaloihin ja kehittymistä itsessään monitieteisenä alana voidaan vaalia täysimittaisesti vain tiedeyliopistoissa (Moisala 2021). Toisaalta Taideyliopiston edustajat, kuten musiikintutkija ja varadekaani Juha Ojala ja vararehtori Jaana Erkkilä-Hill, ovat tähdentäneet, että Sibelius-Akatemiassa toimii nykyään lukuisia musiikin alan tieteellisiä professoreja. Siellä tehdään kansainvälisestikin tunnustettua musiikintutkimusta liittyen moneen musiikki- ja teoriaperinteeseen (Ojala ja Erkkilä-Hill 2021). 

Puolustan itse näkemystä, jonka mukaan musiikintutkimuksen sijainti juuri tiedeyliopistoissa takaa keskeisesti alan merkittävän toiminnan sekä tutkimusvetoisen koulutuksen saaneita asiantuntijoita musiikkielämän ja muun yhteiskunnan tehtäviin. Ymmärrän myös Taideyliopistossa työskentelevien tarpeen puolustaa siellä tehtävää tutkimusta, joka edustaa erilaisia suuntauksia, mutta josta keskeinen osa on taiteellista tutkimusta. Joissain viime aikojen keskustelusävyissä voi joka tapauksessa havaita vaaran, että argumentit yhtäältä musiikin tieteellisen tutkimuksen ja toisaalta taideyliopistossa tapahtuvan, paljolti taiteellisen tutkimuksen puolesta kärjistyvät sellaiseen joko–tai-asetelmaan, joka pikemmin haittaa kuin edistää yleistä ymmärrystä musiikintutkimuksen tärkeydestä ja horjuttaa alan edustajien keskinäistä solidaarisuutta tämän tärkeyden ilmaisussa. Musiikkitieteen asemaa ei voi nähdäkseni kestävästi puolustaa esittämällä yksinkertaistavaa kritiikkiä taiteellisen tutkimuksen luonteesta tai tutkimuksellisesta arvosta saati pyrkimällä omimaan tutkimus-termi vain musiikkitieteelle. Taiteellinen tutkimus muodostaa jo laajan kansainvälisen kentän, johon Suomessa tehtävä tutkimus antaa huomattavan panoksensa. 

Aivan yhtä kestämätöntä on, jos musiikkitieteen perinteistä esitetään yksinkertaistavia väitteitä taiteellisen tutkimuksen puolustamisen nimissä tai jos musiikintutkimuksen riippuvuutta laajemmasta tiedekentästä ei oteta huomioon alan elinehdoista puhuttaessa. Ehdotankin, että musiikin tieteellisen ja taiteellisen tutkimuksen eroja, mutta samalla kummankin erityistä arvoa on mahdollista punnita helppoja yksinkertaistuksia kohdallisemmin, jos keskitytään niille tyypillisiin tiedonintresseihin. 

Tiedonintressit voidaan ymmärtää tässä nojaten väljästi Jürgen Habermasin tunnettuun hahmotelmaan (Habermas 1972) ja sitä kommentoiviin näkökulmiin. Ne korostavat, että kaikki (tutkimus)tiedonmuodostus on sidoksissa joihinkin arvoihin ja motivaatioihin: maailman tiettyihin käytäntöihin liittyviin pyrkimyksiin ja tutkijan kokemukseen näistä. Tällaisina motivaatioina ja merkityksellisyyden kokemuksina tiedonintressit kietoutuvat tutkimuksen jokaiseen vaiheeseen: sen aihevalintaan, toteutustapoihin ja siihen, miten tutkija pyrkii tai pystyy vaikuttamaan työllään ympäröivään todellisuuteen. 

Musiikin tieteelliseen ja taiteelliseen tutkimukseen sisältyy varmasti aina useita tiedonintressejä. Tästä huolimatta aloja keskimäärin ohjaavat näkemykset tutkimuksen ja tutkimustiedon luonteesta eroavat selvästi toisistaan. Kuten lukuisissa taiteellisen tutkimuksen erityislaadun pohdinnoissa on jo todettu, tällaista tutkimusta motivoi ajatus ilmiöiden tai kysymysten tarkastelusta taiteessa – siis taiteellisen prosessin ja siihen liittyvän, myös kirjallisen, reflektoinnin keinoin (esim. Borgdorff 2012; Hannula, Suoranta & Vadén 2014; Lampela 2017). Taiteellisen tutkimuksen tiedonintressiä voineekin yleisesti luonnehtia siten, että se keskittyy siihen, millaista ainutlaatuista kokemusta ja ymmärrystä niin taiteesta kuin sen piirissä käsitellyistä aiheista jokin yksilöllinen taideprosessi synnyttää. Tyypillisesti taiteellista tutkimusta harjoittava tutkii tätä kysymystä omissa taiteentekoprosesseissaan. Tähän tutkimuksen, taiteellisen toiminnan ja intiimin henkilökohtaisen kokemuksen väliseen sidokseen liittyy myös taiteelliselle tutkimukselle ominaisia, vallitsevia tutkimuksen määritelmiä haastavia tiedonintressejä. Usein taiteellisen tutkimuksen motivaatioksi mainitaan pyrkimys kyseenalaistaa tai laajentaa vakiintuneita tieteellisiä käsityksiä tutkimusprosessista ja -tiedosta. Taiteellisessa tutkimuksessa aineisto ja menetelmät voivat olla yhtä kuin oman taiteellisen työn tekeminen ja sen kriittinen pohdiskelu. Tutkimuksessa saavutettu tieto esitetään kirjallisten esitysten ohella taiteen muodossa, eikä tutkimukselta välttämättä vaadita selkeitä tuloksia tai johtopäätöksiä. (Lampela 2017.) 

Musiikin tieteellinen tutkimus sitoutuu selvästi vahvemmin sellaisiin tutkimustoiminnalle pitkään keskeisinä pidettyihin pyrkimyksiin kuin tiedon kumuloituvuus ja itseään korjaavuus. Yksiselitteisten totuuksien tavoittelu on toki korvattu ihmis- ja yhteiskuntatieteissä jo vuosikymmeniä ajatuksella ilmiöiden erilaisista tulkinnoista tai niitä koskevista eri tietämisen tavoista. Myös tutkimusprosessien ainutlaatuisuus tunnistetaan useissa tutkimusotteissa etnografisista menetelmistä uusmaterialistisiin näkökulmiin (ks. esim. Leppänen & al. 2015: 18–25, 26–27). Yhtä kaikki musiikin tieteellisen tutkimuksen tekijät liittävät työnsä tavoitteet ja merkityksen, siis tiedonintressinsä, yleensä siihen, että pyrkimyksenä on tarkastella jotain aiemman tutkimuksen sivuuttamaa aihetta tai näkökulmaa, täydentää aiempaa tutkimusta tai kehittää jotakin ajattelutapaa uuden aiheen parissa. Tällaisiin tiedonintresseihin kytkeytyy olennaisesti systemaattinen vuoropuhelu paitsi muun musiikintutkimuksen kanssa myös laajempien, muillakin tieteenaloilla sovellettujen teorioiden ja menetelmien suuntaan. 

Kun mietitään näitä taiteellisen ja tieteellisen tutkimuksen eroja, jotka toki kuvasin yllä riisutusti, vaikuttaa selvältä, että molemmilla alueilla on omanlaistaan, toisiinsa palautumatonta merkitystä. Taiteellinen tutkimus avaa aidosti uusia näkymiä siihen, millaista seikkaperäistä ymmärrystä musiikillisista ilmiöistä voi syntyä juuri taiteilijan työskentelystä käsin. Alalla myös koetellaan kunnianhimoisesti käsityksiä siitä, mitä tutkiminen, tieto ja sen jakaminen tarkoittavat. Mutta siinä missä taiteellinen tutkimus rikastuttaa musiikintutkimuksen kenttää entisestään, se ei voi syrjäyttää tai korvata musiikin tieteellisen tutkimuksen anteja tutkimustiedon karttumiseen ja musiikin merkitykseen yhteiskunnassa. Juuri tieteelliseen tutkimukseen kuuluva järjestelmällinen keskustelu aiemman tutkimuksen kanssa takaa tärkeät historiallisen, kulttuurisen ja teoreettisen tiedon jatkumot ja muutokset. Samalla musiikintutkimusta tiedeyliopistoissa opiskelevien perehtyminen alan eri suuntauksiin ja sivuainevalinnat muilta tieteenaloilta vahvistavat alati sitä, että musiikin yhteiskunnallista ja taiteellista merkitystä osataan hahmottaa monista näkökulmista – myös suhteessa yhteiskunnan toisiin osa-alueisiin ja niiden tutkimukseen.     

Tämä musiikin tieteellisen ja taiteellisen tutkimuksen hedelmällinen erilaisuus ja toisiaan täydentävyys ymmärrettäneen musiikintutkijoiden keskuudessa laajasti. Tärkeää kuitenkin olisi, että se ilmaistaisiin myös keskusteltaessa musiikintutkimuksen asemasta ja tulevaisuudesta. Juuri tällä toisiaan täydentävyydellä voidaan perustella sitä, miksi musiikintutkimusta tiedeyliopistoissa ei tule ajaa alas tai sulauttaa johonkin muuhun ympäristöön. Sikäli kuin musiikintutkijat jakavat uskon siihen, että musiikin kaltainen äärimmäisen moninainen ilmiö ansaitsee mitä monipuolisinta tarkastelua, he eivät tee tälle tutkimuskentälle palvelusta mahdollisella taiteellisen ja tieteellisen tutkimuksen erojen sivuuttamisella. Kenttää ei toisaalta palvele sekään, jos korostetaan epäedulliseen sävyyn joitain tieteellisen tutkimuksen piirteitä, joista taiteelliset tutkimusotteet eroavat. Joissakin taiteellisen tutkimuksen hahmotuksissa on luotu karikatyyrista kuvaa muun muassa siitä, miten tutkimusmetodeja pidetään tieteellisissä tutkimusperinteissä jäykkinä valmiiksi annettuina sabluunoina (esim. Manning 2015). Itse asiassa ne ymmärretään lukuisissa, taiteellista tutkimusta jo edeltävissä otteissa (mm. etnografia, haastattelututkimus, lähiluku) jatkuvasti kehkeytyviksi ja luovasti muunneltaviksi tutkimusaiheen ja -tilanteen mukaan. Samoin mahdolliset heitot taiteellisesta tutkimuksesta taiteilijoiden pelkkänä itsereflektiona, joka ei täytä tositutkimuksen mittapuita, väheksyvät musiikin tarkastelutapojen kehitystä. Ne eivät tue ajatusta siitä, että nimenomaan näkökulmien moninaisuus tarjoaa hyötyä ja iloa niin tutkimustiedon edistämiselle kuin musiikkia kokeville ihmisille ja yhteiskunnille yleisemmin. 

Solidaarista? 

Tämän kirjoituksen lopuksi toivonkin, että kun musiikintutkijat jatkossa puolustavat alaansa, kukin tekisi sen paitsi omasta alaan liittyvästä perspektiivistään käsin myös pyrkien solidaarisuuteen alan monimuotoisuutta kohtaan. Välillä akateemisesta maailmasta käydyissä keskusteluissa törmää ajatukseen, jonka mukaan solidaarisuus, ymmärrettynä yhteiseen päämäärään sitoutumiseksi ja keskinäiseksi tueksi, on tutkijoille vaikeaa. Näin on väitetysti siksi, että akateeminen kulttuuri perustuu pitkälti yksilöiden toistensa työhön kohdistamaan kritiikkiin ja keskinäiseen ammatilliseen kilpailuun. Nämä piirteet korostuvat ongelmallisesti silloin, kun tutkimuksen rahallinen tuki on niukkaa verrattuna tehdyn tutkimuksen määrään ja kun etenkin pienet tieteenalat kamppailevat olemassaolostaan. Molemmat tendenssit ovat tuttuja musiikintutkijoille tämän päivän yliopistomaailmassa. 

Mutta vaikka kilpaillut tutkimusresurssit ja jopa ministeriötason suunnitelmat luovat monille meistä painetta puolustaa juuri omaa musiikintutkimuksen yksikköämme, suuntaustamme tai ympäristöämme, ehdotan, että rakentava ja tehokas tapa puoltaa alaamme on solidaarisuuden harjoittaminen sanan erityisessä merkityksessä. Kuten historian emeritusprofessori Sven-Eric Liedman (2002) muistuttaa solidaarisuus-käsitettä luotaavassa kirjoituksessaan, termi merkitsi useiden 1800-luvun ranskalaisten yhteiskuntateoreetikoiden ajattelussa lähtökohtaisesti erilaisten, eri tehtäviin keskittyneiden yksilöiden ja tahojen yhteistyötä. Toisin kuin jotkin myöhemmät, yhdenmukaisempaa yhteisöä painottavat määritelmät, nämä käsitykset solidaarisuudesta korostivat siis sekä toimijoiden yksilöllisyyttä ja moninaisuutta että heidän kykyään toisiaan tukevaan yhteistoimintaan. 

Nähdäkseni ajatus riittävän tiiviistä yhteistyöstä jaetun tavoitteen hyväksi kuitenkin niin, että tämän tavoitteen ymmärretään koskevan moniulotteista ilmiötä ja toimijoiden joukkoa, on tarttumisen arvoinen myös musiikintutkimuksen nykyisessä tilanteessa. Ehkä voimme perustella alamme tutkimuksellista ja yhteiskunnallista tärkeyttä eri areenoilla juuri näin? Ei niinkään julistamalla musiikintutkimukselle jotain yhtä hallitsevaa raamia kuin painottamalla sinnikkäästi, että alan kyky tuottaa arvokasta tietoa musiikeista ja rikastuttaa ihmisten suhdetta musiikkiin riippuu sen monien suuntausten yhteiselosta ja vuoropuheluista.

Milla Tiainen on musiikkitieteen yliopisto-opettaja Turun yliopistossa, musiikkitieteen dosentti Helsingin yliopistossa ja Suomen musiikkitieteellisen seuran puheenjohtaja.  

Lähteet 

Etusivulla käytetyn kuvan lähde: Wikimedia Commons

Borgdorff, Henk (2012) The Conflict of the Faculties. Perspectives on Artistic Research and Academia. Leiden: Leiden University Press.

Habermas, Jürgen (1972 [1968]) Knowledge and Human Interests. Boston: Beacon Press.  

Hannula, Mika, Suoranta, Juha & Vadén, Tere (2014) Artistic research methodology – Narrative, power and the public. New York: Peter Lang Publishing, Inc.

Klinge, Matti, Lintu, Hannu, Meurman, Jukka, Mälkki, Susanna, Saariaho, Kaija & Vartiainen, Juhana (2021). “Musiikkitiede on palautettava sille kuuluvalle kunniapaikalle”. Helsingin Sanomat, 8.3.2021. https://www.hs.fi/paivanlehti/06032021/art-2000007843378.html (luettu 19.5.2021). 

Kärjä, Antti-Ville (2021) “Huoli musiikkitieteen ahdingosta on itse aiheutettua”. Helsingin Sanomat 24.2.2021 https://www.hs.fi/mielipide/art-2000007821149.html (luettu 19.5.2021). 

Lampela, Kalle (2017) “Taiteellinen tutkimus metodologisessa maisemassa”. AGON - Pohjoinen tiede- ja kulttuurilehti 2/2017 http://agon.fi/article/taiteellinen-tutkimus-metodologisessa-maisemassa/ (luettu 19.5.2021). 

Leisiö, Timo & Gronow, Pekka (2021) “Virkojen katoaminen johtaa musiikkitieteen kuihtumiseen”. Helsingin Sanomat, 17.2.2021. https://www.hs.fi/paivanlehti/17022021/art-2000007806346.html (luettu 19.5.2021). 

Leppänen, Taru (2010) Vallatonta musiikkia: lastenmusiikkikulttuuri 2000-luvun Suomessa. Helsinki: Gaudeamus. 

Leppänen, Taru (2021) “Mielipidekirjoitus musiikkitieteen opetuksesta ja tutkimuksesta”. Suomen musiikkitieteellisen seuran Facebook-profiili 24.3.2021 https://www.facebook.com/SuomenMusiikkitieteellinenSeura (luettu 19.5.2021).  

Leppänen, Taru, Moisala, Pirkko, Tiainen, Milla & Väätäinen, Hanna (2015). “Musiikin prosessuaalisuuden huomaaminen - Deleuzen ja Guattarin inspiroimia musiikkietnografisia tutkimuksia”. Musiikki 45 (3-4), 12–32.

Liedman, Sven-Eric (2002) “Solidarity: A conceptual history”. Eurozine, 16.9.2002 https://www.eurozine.com/solidarity-a-conceptual-history/ (luettu 19.5.2021).  

Manning, Erin (2015) “Against Method”. Non-Representational Methodologies: Re-Envisioning Research. Toim. Phillip Vannini. New York: Routledge, 52-71.

Mattila, Matias (2021) “Helsingin yliopiston musiikkitieteen kohtalosta heräsi huoli, kun opettajien määrä kutistui minimiin – dekaani: ‘Kyllä meillä niukkuutta on’”. Helsingin Sanomat, 26.3.2021 https://yle.fi/uutiset/3-11857988 (luettu 19.5.2021). 

Moisala, Pirkko (2021) “Monipuolista musiikintutkimusta on jatkettava”. Helsingin Sanomat, 12.3.2021  https://www.hs.fi/mielipide/art-2000007854253.html (luettu 19.5.2021) 

Ojala, Juha & Erkkilä-Hill, Jaana (2021) “Sibelius-Akatemiassa tehdään kansainvälisesti tunnustettua tutkimusta”. Helsingin Sanomat, 21.2.2021 https://www.hs.fi/mielipide/art-2000007816063.html (luettu 19.5.2021). 

Ranta-Meyer, Tuire (2021) “Humanististen alojen asema pitää turvata”. Suomen Kuvalehti, 22.4.2021. 

Ranta-Meyer, Tuire, Wahlfors, Laura & Lehtonen, Lasse (2021) “Itse aiheutettu kuolema?” Musiikki 51(1): 3-8. https://musiikki.journal.fi/article/view/107353/62786 (luettu 19.5.2021). 

Sirén, Vesa (2021) “Taiteiden tutkimus on pulassa Helsingin yliopistossa – Professorikato kuormittaa opettajia, opiskelijat jäävät vaille opetusta: ‘Tilanne on raskas’”. Helsingin Sanomat, 9.2.2021 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007790743.html (luettu 19.5.2021).   

Taiteidentutkimuksen seurojen neuvottelukunta (2021) “Julkilausuma: Taiteiden tutkimuksen asemaa tiedeyliopistoissa parannettava”. Suomen musiikkitieteellisen seuran verkkosivusto, 23.4.2021. https://mtsnet.wordpress.com/2021/04/23/taiteiden-tutkimuksen-julkilausuma/?fbclid=IwAR27lZJuIGfeNo_emmUjQdaBP7Sduo4Bz_BEh4qrEc2YEH1J8fbsJl7UaA8 (luettu 19.5.2021).   

Tiainen, Milla (2021) “Musiikkitiedettä ei pidä ajaa alas Helsingin yliopistossa”. Helsingin Sanomat, 14.2.2021. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000007801743.html (luettu 19.5.2021). 

Välimäki, Susanna (2021) “Säveltävien naisten elämäkerrat esille — Uusi tieto muokkaa sekä historiakuvaamme että tulevaisuutta”. Vähäisiä lisiä — kirjoituksia kulttuurista, tutkimuksesta ja kulttuuriperinnöstä, 6.4.2021.  http://neba.finlit.fi/blogi/saveltavien-naisten-elamakerrat-esille-uusi-tieto-muokkaa-seka-historiakuvaamme-etta-tulevaisuutta/ (luettu 19.5.2021).   

Yle Areena (2021) “Musiikin teemailta: Mitä kuuluu musiikkitiede?” https://areena.yle.fi/audio/1-50755231 (luettu 27.5.2021).