Vaikenemisen itkumuuri – mitä aktivismille tapahtuu kirkossa

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä saa kirkollisessa keskustelussa sanoa lähes mitä vain, jos vetoaa omaan vakaumukseen. Halusin saada aikaan muutosta tähän. Saada ihmiset huomaamaan epäkohtia. Saada heidät reagoimaan! Niinpä käytin taidetta, tartuin tunteita herättävään aiheeseen, käytin mielipiteitä jakavia keinoja, pohjasin kaiken todellisiin tapahtumiin. Sillä on vaikutus! Vai oliko?

Joskus 2010-luvun mittaan aloin väsyä siihen, kuinka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä sai kirkollisessa keskustelussa sanoa mitä vain omalla vakaumuksella argumentoiden. Törkeää kielenkäyttöä oli valtavasti, syrjivää hyvin paljon, vihapuheeksi luokiteltavaakin mahtui mukaan. Kukaan, jolla oli todellista valtaa, ei tuntunut puuttuvan asiaan. Olihan kyse raamatuntulkinnoista ja uskosta. Uskonnonvapaudesta, joka vapautti toisten mitätöintiin. Se, mihin valtaapitävät sen sijaan puuttuivat, oli siunaaminen. Papit, jotka siunasivat tai vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja, saivat rangaistuksia ja julkisia moitteita. Osa sai pelätä työnsä puolesta.

Miksei kukaan huomannut ristiriitaa?

Totta kai niitä, jotka puolustavat yhdenvertaisuutta ja taistelevat jokaisen ihmisoikeuksien puolesta myös kirkossa oli ja on yhä runsaasti. Mutta heitäkään ei tuntunut kukaan kuuntelevan. Eivät kirkolliskokouksen lukuisten työryhmien teologianpyörittäjät, tuomiokapitulin pappisrangaistuksen asteen pohdiskelijat tai piispat, nuo arvojohtajat.

Kyllästyin, ja päätin tehdä jotakin toisin. Pelkkä asiasta puhuminen kun ei selvästikään riittänyt. Koska julmuuksia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajista esitettiin suorastaan jumalallisina totuuksina – siksihän niihin ei voinut puuttua – ajattelin pukea ne samaan asuun kuin muutkin kirkon hyväksymät opit. Sävelsin kommenteista perinteisen kuuloista kirkkomusiikkia, kuten virren, sekakuorolaulun ja kantilloitavan rukouksen (kantillointi on sävelmäkaavoihin perustuvaa puhelaulua).

Olennaista oli, että sävellyksissä käytettävä tekstimateriaali oli todellista. Oikeasti sanottua ja kirjoitettua. Ei vain minun mielikuvani tai mielipiteeni siitä, mitä uskonnollisissa piireissä sanottiin. Muutoin vasta-argumentti, että esiintuomani asiat eivät ole totta, olisi voinut jopa olla pätevä. Toki tuota argumenttia käytettiin silti (vaikka jokaisen kappaleen yhteydessä ilmoitettiin, mistä tekstit ovat). Mutta minä en tekstejä kirjoittanut, vaan ne ovat palautteista, joita sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä puolustaneet ja/tai heihin kuuluvat kirkon työntekijät ja luottamushenkilöt ovat saaneet, kirkolliskokouksissa käytetyistä puheenvuoroista, piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen työryhmien mietinnöistä ja seurakuntaneuvostojen pöytäkirjoista, kirkon työntekijöiden keskuudessa esitetyistä kommenteista, sekä tasa-arvoiseen avioliittoon ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin liittyvän uutisoinnin kommenttiosioista kristillisessä mediassa.

Kokosin näitä tekstejä teemoittain yhteen, sävelsin musiikin näin syntyneisiin lyriikoihin, ja lopputuloksena julkaistiin kuusi kappaletta musiikkivideoina Helsinki Pride -viikolla syyskuussa 2020.

Näyttökuva videosta Erilaisia näkemyksiä.

Kävin tämän vuoden syyskuun alussa esitelmöimässä tästä nyt jo parin vuoden takaisesta taideprojektistani Suomen tiedekustantajien liiton järjestämässä seminaarissa ”Tutkitun tiedon monet muodot”. Esitystä valmistellessa palasin mielessäni niin projektin toteutukseen kuin sen vastaanottoonkin. Yksi tutkitun tiedon vaihtoehtoisten esittämismuotojen, kuten taiteen, eduista lienee sen vaikuttavuus. Kuten totesin, moni kirkossa tiesi tilanteen ja yritti parantaa sitä, mutta reaktiot olivat penseitä. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat vasta tiesivätkin, mitä heistä ja heille Jumalan nimessä sanottiin. Mutta entäpä ne vallankahvanpitelijät, joiden aiempi reagoimattomuus oli turhauttanut minua ja ajanut minut tekemään tämän työn?

Jostain syystä sen esiin nostaminen, että tällaista puhetta esiintyy kirkossa, ei herättänyt reaktiota tai oivallusta, että tällaista puhetta esiintyy kirkossa. Näytti siltä, että johtoasemissa olevat henkilöt tai kirkon päättävät elimet eivät kokeneet tarpeelliseksi tarttua hymistelykulttuurin kultaista vasikkaa sarvista ja tehdä asialle jotakin.  

On totta kai monia, joita tieto koko projektista ei ole tavoittanut. Mutta minä kirjoitin jokaiseen tuomiokapituliin, jokaiselle piispalle arkkipiispa mukaan lukien sekä vielä erikseen piispojen sihteereille kertoakseni videoiden julkaisusta ja ennen kaikkea videoiden tekoon johtaneista syistä. Hiippakuntia ja siten tuomiokapituleita on yhdeksän, piispoja arkkipiispa mukaan lukien (ja kenttäpiispa pois jättäen) kymmenen. Vastauksia sain yhden. 

Vastaus oli lyhyt pohdinta siitä, olisiko vihapuheen vastakohta kunnioittava keskustelu. Jotta kirkossakin tiedettäisiin, mitä kunnioittava keskustelu on, piispat ovat esittäneet aiheesta ”joitakin huomioita kirkolliskokouksen pyynnöstä”, kuten saamassani vastauksessa muotoiltiin. Sain myös linkin tähän piispojen pohdintaan. Kyseessä on A4:n mittainen, 11 kohdan lista. Sen muotoiluun kului piispainkokoukselta kaksi vuotta.

Näyttökuva videosta Sinä et kelpaa Jumalalle.

En tietenkään tiedä, mitä kaikkea videot ovat saaneet aikaiseksi, ja missä kaikkialla niitä on nähty ja kuultu. Olen myös saanut palautetta siitä, mitä hyvää videoiden julkistus aiheutti. Yksikin positiivinen vaikutus yhdenkin ihmisen kohdalla on riittävä.

Mutta silti minua hämmentävät päättävät tahot ja johtajat: mitä siellä on tapahtunut? Tai ehkä pikemminkin: miksi mitään ei ole tapahtunut?

Kirkossa ehdottomasti tarvitaan kunnioittavaa keskustelua. Kunnioittavan keskustelun ympäripyöreä määritteleminen ei kuitenkaan riitä; se, mitä projektin musiikkivideoissa lauletaan, on todellisuutta. En tiedä, onko ajatus julkilausuman myötä se, että ongelma on nyt ratkaistu, kun on ilmaistu toive, että kaikilla olisi hyvä olla, vaikkei mitään konkreettista asian eteen tehdäkään.

Sillä aikaa, kun piispat kaksi vuotta muotoilivat vastaustaan, jatkui solvaavan, julman ja syrjivän puheen käyttö kirkossa. Olisiko mahdollista, että sen sijaan, että piispat ”esittävät joitakin huomioita kirkolliskokouksen pyynnöstä”, he sanoisivat selkeästi ääneen, että tämä ei käy, tällaista ei sallita? Kaiken lisäksi olen kuullut, että osa piispoista edelleen hamuaa tietoa niistä papeista, jotka vihkivät kaikkia rangaistakseen heitä. Taannoin tästä tasa-arvon kirkollisesta suhteellisuudesta keskustellessa eräs kollega lakonisesti pohti: ”Milloinkohan siunaus rikoksena vanhenee?”

Leena Julin tekee taiteellista tutkimusta tohtorikoulutettavana Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. Hän on koulutukseltaan musiikin ja teologian maisteri.