Yhteistyö ja yhdessä tekeminen aktivistisessa tutkimuksessa
Viime vuosien poikkeustiloissa ja koronaeristyksissä on ollut aikaa miettiä juurta jaksain yhteisöllisyyttä ja yhteistyötä. Mitä ne voivat aktivistisessa tutkimustyössä parhaimmillaan antaa? Miten vaalia ja kehittää rakentavaa yhteistyön ilmapiiriä akateemisessa maailmassa?
Yliopistollista yhteisöllisyyttä 1900-luvun alussa. Kuva: Museovirasto.
Tiedettä tehdään yhteisössä, ei yksin. Konferenssiesitelmä ja siitä keskustelu on sosiaalinen tilanne. Julkaisuihin vaikuttavat kirjoittajan ohella lausunnonantajat, toimituskunta sekä jatkotutkimuksessa käytävä debatti. Pro gradut ja väitöskirjat syntyvät yhtä lailla ohjaus- ja seminaaritapaamisissa kuin tutkijan omalla työpöydällä. Opetus muovautuu opiskelijoiden ja kollegoiden antaman palautteen perusteella – ja niin edelleen. Humanistisillakin aloilla yhteisjulkaistaan ja tehdään enenevässä määrin töitä useamman tutkijan hankerahoituksella. Kaikki tämä on yliopistomaailman arkipäivää, jonka sanallistaminen tuntuu ehkä triviaalilta.
Samaan aikaan uusliberalistinen yhteiskuntajärjestyksemme ruokkii ajatusta yksittäisestä tutkijanerosta, poikkeusyksilöstä, jonka käänteentekevistä löydöistä voi kirjoittaa raflaavan human interest -jutun vaikkapa HS Visioon. Talousoikeistolaisessa retoriikassa tällaisesta sankarisuorittajasta käytetään termiä ”menestyjä”. Yliopistojen resurssipula, yliopistoautonomian kaventuminen ja armoton kilpailu tutkimusrahoituksesta ruokkivat tällaista asenneympäristöä entisestään.
Omasta tutkimuksesta pitää tietysti olla ylpeä, kollegoita on syytä kannustaa ja tunnustus tehdystä työstä täytyy antaa sille, jolle se oikeudenmukaisesti kuuluu. Lisäksi kaikki mahdollisuudet nostaa humanistisia tieteitä tapetille mediassa on syytä käyttää. Jos kuitenkin tieteenteosta syntyy itseään ruokkiva mielikuva harvinaisten poikkeuslahjakkuuksien hierarkkisena temmellyskenttänä, on sillä ongelmallisia seurauksia yhdenvertaisuudelle ja kollegiaalisuudelle.
Historiallisesti rakentuneen ”nerokultin” – valkoisiin keskiluokkaisiin cis-miehiin painottuneen nokkimisjärjestyksen – vaaroja sekä erityisesti niihin liittyviä sukupuolittuneita, rodullistavia ja luokkaan liittyviä mekanismeja on jo nostettu Suomessakin esille esimerkiksi länsimaisen taidemusiikin ja etenkin sinfoniaorkesteriohjelmistojen tasolla. Iso laiva kääntyy hitaasti, sanotaan, ja näen tässä paralleelin yliopistoinstituutioon. Keitä meille esitetään – ja toisaalta keitä me itse esitämme – auktoriteetteina ja esikuvina omalta alaltamme? Keitä siteeraamme ja luemme, keiden kirjoja ostamme tai laitamme näytille oppiaineen käytävälle? Keitä kutsumme keynote-puhujiksi, kuka palkataan? On ikävää, joskaan ei yllättävää, että naisten historiaa tutkiva nainen voi edelleen vuonna 2022 herättää ihmetystä, jopa ärtymystä tai aggressiota tiedemaailmasssa. Tämä on tietysti vain jäävuoren huippu: piilosyrjivät asenteet istuvat meissä kaikissa syvällä, ja yliopistomaailmaan mahtuu valitettavasti edelleen niin sanottuja herrakerhoja (ks. esim. Lahtinen & Vainikainen 2022; Savigny 2014).
Muutoksia voi olla vaikea niellä valta-asemasta käsin, mutta se ei ole peruste itsereflektion puutteelle. Tätä itsereflektiota onkin hedelmällisintä harjoittaa rakentavasti yhdessä. Olen esimerkiksi itse hyötynyt suunnattomasti urallani akateemisesta tähtikultista, koska olen keskiluokkaisesta taustasta tuleva valkoinen heteronainen ja sellaisena salonkikelpoista näyttelyesinemateriaalia. Lapsesta asti omaksuttu hillityn, kiltin perhetytön rooli mahdollistaa moneen suuntaan verkostoitumisen akateemisessa maailmassa. Asian pohtiminen yhdessä toisten (nais)kollegojen kanssa varsinkin tutkimusyhdistys Suonin piirissä on tuonut tervetullutta perspektiiviä omiin käyttäytymismalleihin – muun muassa tilan ottamiseen ja suunsa avaamiseen – ammatillisissa tilanteissa.
Samalla huomaan, miten sisäistettyyn naisvihaan ja muihin syrjiviin rakenteisiin liittyvät tiedostamattomat asenteet ja ennakkoluulot vaikuttavat edelleen koko yliopistoyhteisössä sekä omassa työssäni – siitäkin huolimatta, että tutkin sukupuolihistoriaa feministisestä näkökulmasta. Kukaan ei ole täydellinen, sillä olemme kaikki kasvaneet epätäydellisinä ihmisinä epätasa-arvoisessa maailmassa. Naiskollegat ovat ajattelemattomuuttaan saattaneet vaikkapa kommentoida ulkonäköäni tai vähätellä tutkimusaihettani etenkin väitöskirjavaiheessa. Itsekin olen huomannut antavani luennoilla lähtökohtaisesti helpommin tilaa miesoletetuille opiskelijoille ja ottavani heidän näkemyksensä vakavammin kuin naisten tai muunsukupuolisten. Naisten säveltämää musiikkia tarkastellessani havaitsen usein epäileväni ja pelkääväni, ovatko sävellyslöydöt edes oikeita tai minkään arvoisia. Eräällä pienryhmäkurssilla opiskelijani huomauttivat valitsemieni aineistojen Eurooppa-keskeisyydestä, mistä olen edelleen heille kiitollinen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, ja ilman näiden asioiden käsittelyä yhdessä kollegoiden kanssa niistä olisi paljon vaikeampaa päästä yli, saati kasvaa tutkijana ja ihmisenä.
Aktivistisen tutkimuksen antoisimpia puolia ovatkin olleet yhteishankkeet ja keskusteluhetket muiden suonilaisten tutkijoiden, muusikoiden, aktivistien ja muiden asianosaisten kanssa. Aina voi oppia uutta, ja kaikesta ei tarvitse tietää valmiiksi kaikkea. Olen esimerkiksi itse historioitsijana potenut kroonista epäpätevyyden tunnetta musiikintutkimuksen kentällä, mihin yhteistyö musiikkitieteilijöiden ja muusikoiden kanssa on auttanut huomattavasti. Virheet ja epätäsmällisyydet jäävät niin ikään helpommin haaviin, kun työtä on tekemässä useampi silmäpari. Tämä kaikki ei tietenkään tarkoita, ettei yksittäisellä tutkijalla olisi edelleen velvollisuus pyrkiä esimerkiksi huolelliseen lähdetyöhön – päinvastoin, toisten esimerkki voi innostaa hoitamaan omaa tonttia entistä paremmin. Jaetun ilon, luottamuksen ja onnistumisen kokemus auttaa jaksamaan eteenpäin myös työelämän karikoissa.
Rakentavassa ja turvallisessa ilmapiirissä onkin helpompi pohtia myös tutkimuseettisiä kysymyksiä ja ongelmallisuuksia. Miten käsitellä vaikkapa tutkimusmateriaalissa toistuvaa misogyniaa, rasismia tai homofobiaa? Missä menevät hyvän tieteellisen käytännön rajat esimerkiksi metodologisten valintojen tai anonymisointien suhteen? Tieteelliset julkaisut ovat toki näille keskusteluille oleellinen foorumi: esimerkiksi sateenkaarihistoriaa käsittelevä Historiallinen Aikakauskirja on avannut viime vuosina tärkeitä näkökulmia omiinkin tutkimusaiheisiin. Ensiarvoisen tärkeitä ovat kuitenkin henkilötason tapaamiset. Kirjoitin esimerkiksi itse ensimmäisenä koronakeväänä eristyksissä artikkelia 1800-luvun lopun naisorkesterimuusikoihin kohdistuneesta henkisestä, fyysisestä ja seksuaalisesta väkivallasta, ja tunsin lopulta eksyneeni totaalisesti hakoteille aiheen kanssa. Teksti olisi jäänyt raakileeksi, ellei sitä olisi ollut mahdollisuus editointiprosessin aikana käydä asiantuntevien kollegojen kanssa kunnolla läpi. Vastuu ratkaisuista on tietenkin kirjoittajalla, mutta on huojentavaa tuntea nojaavansa taustatukeen arvostamiltaan tutkijoilta.
Eri yliopistojen hallinnollisessa päätöksenteossa on jo jonkin aikaa toistunut muotisana ”tieteidenvälisyys”, jolla useimmiten yritetään markkinoida budjettisupistuksista johtuvaa pienempien yksiköiden ja osastojen karsimista. Aito tieteellinen ja taiteellinen yhteistyö yli raja-aitojen – tai edes niiden sisällä – kuitenkin harvemmin syntyy ylhäältä käsin saneltuna, vaan se vaatii aikaa, resursseja ja ruohonjuuritason epämuodollisia kohtaamisia: kahvi- tai lounashetkistä, satunnaisista tapaamisista, keskusteluista konferenssi-illallisella tai konsertin väliajalla. Juuri tähän kipeään yhteisöllisyyden ja kohtaamisten tarpeeseen Suoni ry:n kaltainen, tutkijoiden omasta aloitteesta perustettu yhteisö vastaa tärkeällä tavalla – ehkäpä yliopistoilla olisi tästä opittavaa?
Nuppu Koivisto-Kaasik on säveltäjä- ja muusikkonaisten historiaan erikoistunut historioitsija ja musiikintutkija. Hän työskentelee tutkijatohtorina Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa.
Kirjallisuus
Lahtinen, Anu & Vainikainen, Tuula (2022) Proffapoluilla: tutkittua ja koettua tiedenaisten elämästä. Helsinki: Avain.
Savigny, Heather (2014) ”Women, know your limits: cultural sexism in academia”. Gender and Education 26:7, 794–809.