Ei Beethovenia soiteta noin – tueton taiteilijuus, taiteilijan toimijuus ja tuleminen taiteilija-tutkijaksi

Kuka saa määrittää, miltä taiteen pitää kuulostaa, näyttää tai tuntua? Kenelle taiteen tekijyys kuuluu? Puuttuuko taiteellisen tohtorintutkinnon tekijältä sekä taiteilijan että tutkijan toimijuus? Pohdin kirjoituksessani taiteilijuuden tukemista etenkin klassisen musiikin koulutuksen piirissä sekä sen puuttumisen kerrannaisvaikutuksia.

Kun olin nuori, innostuin valtaisasti eri musiikin ilmiöistä, kuten Hatšaturjanin Toccatan heittäytyvästä soittamisesta, Tšaikovskin ensimmäisen pianokonserton käänteistä tai neljännen asteen korvaamisesta toisella. Jotkut harmoniset tapahtumat tuntuivat suorastaan järisyttäviltä! Sitten minulle paljastui erilaisille klassisen musiikin kentille astuessani ja keskusteluja kuunnellessani, että Hatšaturjan on liian helppoa soitettavaa, Tšaikovskin ensimmäinen liian tavallinen ja toisen asteenhan tiesivät jo kaikki, eikä siinä mitään jännää ollut.

Ensin sitä innostui, ja sitten oppi, ettei innostumisen kohteessa ole mitään ihmeellistä vaan innostus tulee äkkiä piilottaa, ja hävetä, että oli pitänyt jostakin niin triviaalista. Tehdessäni myöhemmin kirkkomusiikin perusopintoja Sibelius-Akatemiassa kirjoitin ystävälleni, että ”pitää käydä Taideyliopiston ulkopuolella normaalimaailmassa muistuttamassa itselleen, että musiikki on kivaa.”

Tähän ei kuitenkaan liittynyt ainoastaan se, että innostukseni tuntui kohdistuvan vääränlaisiin asioihin, kuten mukaansatempaaviin rytmeihin ja ilmeisen hereettiseen tonaalisuuteen – ja kieltämättä tätä taakkaa kasvatti oma epävarmuuteni muusikkona sekä yleisesti nuorena aikuisena. Koin opintojeni aikana myös, että Sibelius-Akatemiassa tietyt koulukunnat ylläpitävät ajatusta, että on oikea ja väärä, arvokas ja arvoton tapa tehdä ja tulkita musiikkia. Minun kuuluu toteuttaa jotakin, jonka joku muu on määritellyt oikeaksi tulkinnaksi kustakin kappaleesta. Eikä tämä ollut vain oma tunteeni, jonka joku voi siksi selittää nyt tyhjäksi. Sain esimerkiksi tutkintolautakunnalta palautetta, että Beethovenia ei soiteta niin kuin minä soitin. Minulle ei kerrottu, miten sitä sitten pitää soittaa, ja kuka sanoo, että sitä pitää soittaa juuri niin.

Ongelmallista ei mielestäni ole vain ajatus oikein ja väärin toteutetusta musiikista, vaan myös toimintamalli, jossa oikean määrittelee jokin anonyymi ja kasvoton auktoriteetti (joka toki inkarnoituu tietyissä vahvoissa hahmoissa aika ajoin). Ainakin minulle ainoa keino toimia musiikin välittäjänä on tietää kuka minä olen ja mikä on minun versioni tästä musiikista.

Olen ottanut tavakseni kysellä muilta Sibelius-Akatemiasta lähinnä klassisiksi muusikoiksi valmistuneilta, tuettiinko heidän taiteilijuuttaan perusopintojen aikana. Tai edes mahdollista jatkotutkintoa tehdessä. Suurin osa on reagoinut kysymykseen spontaanisti naurahtamalla. Mieleeni on jäänyt kommentti: ”Mikä minä olen? Minä olen vain nukke, joka tekee.” Heidät on koulutettu tekemään oikein. Tai kuten säveltäjä, Sibelius-Akatemian sävellyksen lehtori Riikka Talvitie (2021: 48) on kirjoittanut: ”Taidemusiikissa on totuttu näyttämään vain yhden henkilön virheetön lopputulos.”

KAITA TIE

Miten auktoriteetti ja taide sopivat yhteen? En tarkoita taiteen tekemisessä tarvittavien taitojen opettamista ja opettelemista. Tarkoitan taiteilijuutta, omaa toimijuutta. Onko meille annettu sääntöjä, joita tulee noudattaa, vai keinoja, joita voi käyttää? ”Missä on luovuus ja se, että me saamme toteuttaa omaa taiteilijuuttamme?” kysyi kollega. Milloin taiteilija on itsenäinen tekijä? Koskeeko tämä ongelma vain klassisia muusikoita? Onko ylipäänsä kenenkään edun mukaista luoda tiukkoja raja-aitoja ja kuhunkin karsinaan omat oikean ja väärän määritelmät?

Viimeinen kysymys näyttää retorisuudessaan turhalta, mutta on sittenkin musiikkikentällä ja laajemminkin yhteiskunnassa erilaisten ihmisten kanssa toimiessamme varsin aiheellinen. Muusikko-tutkija, Sibelius-Akatemian vanhan musiikin lehtori Assi Karttunen (2020: 76–77) kirjoittaa artikkelissaan ”Monialaisuus, taiteidenvälisyys ja etiikka Taideyliopiston yliopistopedagogiikassa” ankarien genrerajojen ylläpitämästä kontrollintarpeesta taiteenvastaisena ja lannistavana, joskin aiheellisesti tuo esille myös rakenteiden mahdollistaman syvyyden ja laadun koulutuksessa. Rakenteiden ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa tiukkoja rajoja, ja Karttunen jatkaakin (2020: 78), että ”jos koulutamme taiteilijat tekemään työtään vain toisten, saman taiteenalan osaajien kanssa, pelaamme itsemme ulos monenlaisista taiteen ilmiöistä”.

Osuvasti Karttunen (2020: 87) vielä kysyy, ”[o]nko toisen taiteenalan käytänteiden aiheuttama kulttuurišokki välttämättä huono asia?” Omalta osaltani voin sanoa, että ei ole. Aloittaessani jatkotutkintoni, ja minua hävettää myöntää tämä, tajuntaani kolahti, että länsimainen taidemusiikki ei omista säveltämistä, eikä voi sitä yksinoikeudella määritellä. Onhan paljon muitakin perinteitä kuin klassisen musiikin perinne. Omassa pohdinnassani yhdistyy taustani klassisesti koulutettuna ja kirkkomusiikkia pääaineena opiskelleena muusikkona. Edellisellä tarkoitan tietynlaista sokaistumista sille, että taiteen tekemisen tapoja on useampiakin ja myös oman perinteen ulkopuolella tehdään taidetta(!), jälkimmäisellä sitä riittämättömyyden tai vääränlaisuuden tunnetta, jota olen säveltäjänä kokenut, koska en ole muodollisesti säveltäjä, vaan ”pelkkä” kirkkomuusikko. Mutta havainto siitä, ettei länsimainen taidemusiikki ole koko totuus, helpottaa jälkimmäistä tunnetta.

En suinkaan ole ainoa, joka pohtii länsimaisen taidemusiikin perinnön taakkaa. Keskustelua käydään niin kahvipöytien äärellä kuin kirjallisissa puheenvuoroissa. Epävirallisesta keskustelusta olen poiminut kollegan kommentin: ”Minäkin haluan mukaan [sellaiseen musisoimiseen], missä päästetään se klassisen musiikin konventio ja tradition painolasti pois, ja ollaan ihmisiä. Tehdään sitä niistä lähtökohdista, mitä me olemme, eikä jonkin mielikuvan perässä mennen.”

Riikka Talvitie (2021: 48) puolestaan kirjoittaa:

Pohdinta klassisen musiikin virheettömästä esityksestä johdattaakin toiseen toiveeseeni, nimittäin vapauteen, jolla en tarkoita yksinomaan taiteilijan vapautta tai omaa taiteellista vapauttani, vaan sen sijaan tavoittelen sillä sellaista taiteen tekemistä, jossa lopputulosta ei määritellä etukäteen. Tarkoitan toisaalta materiaalin, muodon ja esteettisten keinojen vapautumista sekä toisaalta tilan ja ajan antamista keskustelulle.

Taiteilijan vapaus, muodon ja keinojen vapautuminen, osallistuminen mihinkään keskusteluun sekä se, että jo mainittu anonyymi auktoriteetti ei määrittelisi lopputulosta, vaatii kuitenkin omaa toimijuutta. Omaa taiteilijuutta ja sen tunnistamista. Taiteellisen toimijuuden puute tai epävarmuus näyttää kuitenkin olevan yhä vallitseva ongelma, mikä on surullista, haitallista ja taidetta köyhdyttävää. Lisäksi tuo epävarmuus tuntuu valuvan myös tutkijuuteen ainakin uran alussa ja klassisen musiikin kentällä taiteellista tutkimustaan tekevien joukossa.

TUETTOMASTA TAITEILIJUUDESTA TUTKIJAKSI

Arkielämän havaintoni on vahvasti kärjistäen, että jatkotutkintoaan Taideyliopiston muissa akatemioissa tekevät pohtivat, mitä tehdä, mutta etenkin klassisen musiikin piiristä tulevat pohtivat, mitä saa tehdä. En tarkoita tutkimusaihetta vaan tutkimuksen toteuttamista, kuten taiteellisten ja kirjallisten osioiden muotoa, siis myös taiteellisen työn sisältöä. Ei ole tavatonta kuulla pohdintaa siitä, mitä lautakunta tai ohjaaja tai esitarkastaja odottaa. Valintaa ohjaa lupa korkeammalta taholta, ei omasta tutkimuksesta nouseva tarve, saati sitten oma taiteellinen näkemys. Mielestäni ohjauksen ja tekijyyden pitäisi kuulua eri tahoille. Haluan korostaa, etten ole kieltämässä ohjauksen tai akateemisten prosessien tärkeyttä, vaan peräänkuulutan avoimuutta erilaisia tutkimuspolkuja kohtaan sekä tutkijan omaa tekijyyttä huolimatta uravaiheesta.

Asiaa ei auta se, että Taideyliopisto, toisin kuin monet muut Suomen yliopistoista[1], yhä pitää kiinni tohtorintutkintoaan tekevien tutkijoiden kutsumisesta opiskelijoiksi tai – kenties vielä pahempaa – koulutettaviksi. Ole siinä oman tutkimuksesi tekijä.

Eikä kyse ole vain sanasta. Käytetty kieli tunnetusti luo todellisuutta.

Tieteentekijöiden liitto suosittaa vahvasti jatkotutkintoa tekevien kutsumista tutkijoiksi, jotta tutkijat saisivat ammatillista tunnustusta niin akateemisen maailman sisällä kuin sen ulkopuolella. Liitto viittaa esimerkiksi European Charter for Researchers -peruskirjaan, jonka mukaan ”[k]aikki tutkijanuraa harjoittavat tutkijat olisi tunnustettava ammattilaisiksi ja heitä olisi kohdeltava sen mukaisesti.” Helsingin yliopiston nimikepäätöksestä tiedotettaessa silloinen vararehtori Paula Eerola puolestaan puhui tutkijanidentiteetin edistämisestä ja yliopiston halusta ”osoittaa arvostusta tälle suurelle tutkijajoukolle Helsingin yliopistossa, ja korostaa nimikkeen muutoksella sitä, että tutkijat ovat ammattilaisia kaikissa uran vaiheissa”. 

Kyse ei ole sen kieltämisestä, etteikö tohtorintutkintoaan tekevä tutkija olisi vielä tutkijanuransa alussa, ja ymmärrettävästi tarvitsee ohjausta ja tukea. Tukea on esimerkiksi se, että hänet otetaan mukaan tutkijayhteisöön. Tukea ei ole se, että hänestä tehdään opiskelija, jolla ei ole asiantuntemusta. Olisi tunnustettava muiden yliopistojen tavoin, että nuorempikin tutkija on oman alansa ammattilainen, ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut. Tämän lisäksi taiteilijana kukin taiteilija-tutkija tuo työhönsä oman, uniikin taiteellisen näkemyksensä ja kompetenssinsa. Mistä voisimme palata takaisin taiteellisen toimijuuden pohdintaan. 

Kun aikoinaan aloitin uraani pappina, en tietenkään voinut heti tietää kaikkea itse työstä. En tiennyt käytännöistä (Mitä niille öyläteille pitää tehdä ja missä vaiheessa? Mistä kaikesta pitää kirjoittaa raportti tilastoja varten?), enkä varsinkaan millä sanoilla kohdata läheisensä menettänyt ihminen, tai mitä papilta odotetaan kuolevan vierellä. Edellisiin kysymyksiin tarvitsin työtä jo tehneiden kollegoiden ohjausta, jälkimmäisiin tukea. Siitä huolimatta minä olin työn tekijä. Olin pappi. En pappiskoulutettava. Pappinen. Pikku-pappi.

ITSESSÄÄN ARVOKAS TAITEELLINEN TUTKIMUS

Vielä lopuksi väitän, että toimijuuden puuttuminen tai häilyvyys taiteilijuudessa ja tutkijuudessa näkyy yleisemmällä tasolla jonkinlaisena arkuutena luottaa taiteelliseen tutkimukseen sen kaikessa laajuudessa ja määrittelemättömyydessä, sisältäen myös taiteella tutkimisen, art as research. Taiteella on kyky kantaa, välittää ja lisätä tietoa. Taiteella voi kaivautua tiettyyn aiheeseen, taiteella voi esitellä kaivausten tuloksia, taiteella voi tavoittaa ihmisiä ihmettelemään kaivauksia. Zürichin Taideyliopiston (Zurich University of the Arts) taidehistorian ja -teorian professori Elke Bippus (2013: 126, 130) tuo esille ajatuksen taiteesta kokeellisena tai tutkimuksellisena (experiment) toimintana, jossa ”taide ei ole tiedon kohde […]; se on eräänlaista tietoa, jota harjoitetaan aistillisessa todellisuudessa”. Tällöin ”taiteelliseen tai esteettiseen tutkimukseen sisältyvä aistillinen tieto ei ole enää häiritsevä tekijä, joka on suljettava pois”, vaan osa laajemmin ymmärrettyä tutkimusta.

On tärkeää käydä avoimin mielin keskustelua siitä, tarvitseeko kaikki taiteellinen tutkimus perustakseen tieteen parametrit. Taiteellisen tutkimuksen professori Mieko Kanno (2023) Sibelius-Akatemian DocMus-tohtorikoulusta vastaa kysymykseen taiteellisen tutkimuksen tuottamasta tiedosta ja sen falsifioitavuudesta toteamalla, että tällainen kysymyksenasettelu ”olettaa, että kaikella tutkimuksella on oltava tieteellinen kokeellinen malli”, eikä se ole samalla tavalla merkityksellinen taiteissa ja humanistisissa tieteissä kuin esimerkiksi luonnontieteissä. Kanno perustellusti jatkaa, ettei tämä tarkoita minkä tahansa käyvän tiedosta näilläkään aloilla, ja painottaa tiedon jakamisen ja ymmärrettäväksi tekemisen tärkeyttä tutkimuksissa, joissa tieto ei ole falsifioitavissa. 

En itsekään haastaessani tieteen parametrien käyttöä tarkoita luopumista asioista kuten tutkimuksen avoimuus, tutkimusmenetelmien esittely tai tutkimuksesta kommunikointi. Mutta tarvitseeko taiteellinen tutkimus aina tieteen puolelta lainatun ja toisinaan taiteen päälle survotun teoriakehyksen? Entä taide tutkimusmenetelmänä? Onko tiede määritellyt tiedon ja sen tuottamisen tavat tyhjentävästi? Voiko taiteellinen tutkimus olla validia ilman mannermaista filosofiaa?

Olen tässä kirjoituksessa esittänyt lukuisia kysymyksiä. Vastapainoksi esitän muutaman väitelauseen.

Yksikään taho, laitos, ryhmä tai koulukunta ei omista musiikkia.

Yksikään taho, laitos, ryhmä tai koulukunta ei omista säveltämistä.

Yksikään taho, laitos, ryhmä tai koulukunta ei omista Beethovenin pianosonaattien oikeaa tulkintaa.

Mannermainen filosofia ei omista taiteellista tutkimusta.

Ja tärkeimpänä:

Jos ei omista jotakin, ei ole arvoton. Jos ei omista totuutta, ei ole (välttämättä) väärässä.

[1] Ainakin Helsingin yliopisto, Itä-Suomen yliopisto, Oulun yliopisto, Tampereen yliopisto, Turun yliopisto.

Leena Julin (TM, MuM) on tohtorikoulutettava, joka pohtii auktoriteettien varjoissa: Mihin vie taide, jossa ei voi tehdä toisin, ja jonka joku muu valmiiksi määrittelee? Mihin vie tutkimus, jossa ei voi tehdä toisin, ja jonka joku muu valmiiksi määrittelee? Julin tekee taiteelliseen tohtorintutkintoon tähtäävää taiteellista tutkimusta Taideyliopiston Sibelius-Akatemian DocMus-tohtorikoulussa.

lähteet

Bippus, Elke (2013) ”Artistic Experiments as Research”. Experimental Systems. Future Knowledge in Artistic Research. Toim. Michael Schwab. Leuven: Leuven University Press, 122­–135.

Kanno, Mieko (2023) ”Artistic research! Where are we today?” Music & Practice 10/2023 https://www.musicandpractice.org/enquete-vol-10-kanno/ (luettu 22.11.2023).

Karttunen, Assi (2020) ”Monialaisuus, taiteidenvälisyys ja etiikka Taideyliopiston yliopistopedagogiikassa”. Toiminnasta Sanoiksi: Puheenvuoroja Oman Työn Kehittämisestä Taidealojen Yliopistopedagogisessa Koulutuksessa. Toim. Heli Kauppila & Kai Lehikoinen. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, 75–98.

Talvitie, Riikka (2021) ”Säveltäminen ja yhteisötaide. Esteettisen ja eettisen rajapinnalla”. Yhteisötaiteen etiikka. Tilaa toiselle, arvoa arvaamattomalle. Toim. Lea Kantonen & Sari Karttunen. Kokos julkaisuja 10. Helsinki: Taideyliopiston Avoin kampus ja Taideyliopiston CERADA, 43–70.