Pääsiäisviikon konsertti Tampereella tarjoaa musiikkia kohtaamisesta ja menettämisestä

”Saarnassasi oli todella hyviä kysymyksiä, mutta siinä olisi voinut olla enemmän vastauksia", sanoi työkaveri Leena Julinille. Sittemmin Julin on jättänyt papin työt, eikä mielestään edelleenkään voi kertoa vastauksia kenellekään. Elämän perimmäisiä vastauksia eivät Julinin mielestä kerro uskonnotkaan. "Minä pohdin ja kysyn", Julin kirjoittaa tulevasta konsertistaan Tampereella.

Kuva: Wikimedia Commons.

Tutkimukseni tarkastelee kristinuskon ja nykyihmisen yhtymäkohtia ja törmäyspisteitä. Sen tavoitteena on löytää kristillisestä perinteestä tunnistettavia elementtejä vakaumuksesta riippumatta – jaettua ihmisyyttä – sekä ihmisiä etäännyttäviä tai poissulkevia sisältöjä, ja tarkastella ja tulkita niitä taiteen keinoin.

Tarkempia teemoja on kolme:

1) Kuinka olla läsnä tässä maailmassa, katoavaisuuden ja ikuisuuden risteyksessä. 

2) Kuinka elää muiden ihmisten kanssa (rakasta lähimmäistäsi).

3) Kuinka elää ilman muita ihmisiä (kuoleman kohtaaminen ja suru).

Tuleva konsertti Musiikkia ihmisten kohtaamisesta ja menettämisestä koskettaa ennen kaikkea kahta jälkimmäistä teemaa, joskin kummassakin ensin mainittu läsnäolon näkökulma on olennainen.

Konsertti on tutkimukseni toinen taiteellinen julkaisu, sisältäen läpi tutkimukseni kulkevista pohdinnoista kenties olennaisimmat: Voiko kristinusko tarjota arvokasta sisältöä vakaumuksesta riippumatta? Missä kohtaa tulkinnat ja dogmit ohittavat inhimillisen kokemuksen? Miten jokaiseen elämään liittyviä asioita sanoitetaan, mihin sanoituksiin voisi sekulaari nykyihminenkin tarttua ja nojautua, ja minkälaista todellisuutta sanat luovat?

Konsertin neljässä ensimmäisessä kappaleessa pohdin sitä, minkälaisia kehotuksia, normeja tai esimerkkejä annetaan toisten ihmisten kohtaamiseen ja kohteluun. Kysyn piispa Mari Leppäsen sanoin, “rakentaako meille tuttu ja rakas kieli, jolla Jumalasta puhumme, ja tavat elää uskoa todeksi, esteitä ihmisen ja Jumalan kohtaamiselle vai purkaako se niitä” (Kirkolliskokouksen täysistunto 9.11.2022).

"Voiko kristillisen tradition puitteissa pysähtyä surun äärelle ja vain olla siinä, ilman teoriaa tulevasta?"

Katriina Huttunen puolestaan on kirjoittanut, että ”uskonnottomuus on surevan ongelma silloin kun surun kirkollinen kielioppi valtaa sekularisoituneenkin surun ja myrkyttää sen” (Image 11/2021, 102).

Kolme jälkimmäistä kappaletta yrittävät löytää vastauksia siihen, onko kristinuskolla tai konkreettisemmin esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla tarjota kosketuspintaa tai sanoja surevalle, selittämättä surua millään tavalla. Voiko kristillisen tradition puitteissa pysähtyä surun äärelle ja vain olla siinä, ilman teoriaa tulevasta?

Näen uskonnollisen kielen ja uskonnollisten tapojen yrittävän vastata elämän perushaasteeseen: kuinka elää oman ja toisten ihmisyyden kanssa. Ihmisyydellä tarkoitan kaikkea sitä, mitä ihmisenä olemiseen liittyy, kuten elämän rajallisuus, elämän mielekkyys, virheet, toisten satuttaminen, toisten rakastaminen, eri asioiden rakastaminen, omien tekojen ja sanojen vaikutus, syyllisyys, häpeä…

Omana johtoajatuksenani on, että uskonnollinen kieli – tai edes uskonnolliset tavat – ei ole varattu vain sitä tietyllä tavalla ymmärtäville ihmisille. Parhaimmillaan traditio olisi jotakin, jota ihmiset voivat jakaa, josta he voisivat löytää yhteistä. On kuitenkin suuri ero siinä, käytetäänkö traditiota oman totuuden perusteluun ja siten vallan välineenä, vai käytetäänkö traditiota jakamisen välineenä ja resonanssipohjana yhteisen ihmisyyden äärellä. Uskonnollinen kieli kertoo ihmisistä, mutta sitä käytetään myös ihmisten ohittamiseen.

Leena Julinin tohtorintutkintoon kuuluva konsertti Pispalan kirkossa Tampereella perjantaina 25.4.2025 klo 19. Kuva: Leena Julin.

Vaan miten kaivaa kristillisestä perinteestä ne ainekset, jotka eivät ole selittävän tai ihmisiä velvoittavan dogmatiikan kyllästämät? Minä haluan kokeilla mitä tapahtuu, jos uskonnollisesta kielenkäytöstä poistaa tiettyä totuuskäsitystä edellyttävät osat, ja jättää inhimillisen kokemuksen perusteella jaettavat elementit.

Työskentelen keräilemällä ja yhdistelemällä tekstejä eri lähteistä. Näen niissä yhteyksiä, jaettua ihmisyyttä. Tiedostan, että teen omista henkilökohtaisista lähtökohdistani päätöksiä, joita joku muu ei tekisi. Mutta tässä kohtaa – toteuttaessani taiteellista julkaisua – käytänkin juuri sitä henkilökohtaisuutta ja sen kautta omaa taiteilijuuttani materiaalin käsittelyyn ja muovaamiseen. Pyrin tarjoamaan yhden näkökulman ja yhden vaihtoehdon sille, “miten kirkko opettaa”, ja siten avaamaan keskustelun ja kentän erilaisille tulkinnoille ja moninaiselle ymmärrykselle kristillisistä sisällöistä ja kristillisestä retoriikasta.

”Saarnassasi oli todella hyviä kysymyksiä, mutta siinä olisi voinut olla enemmän vastauksia.” Suurin piirtein näin antoi kollegani ilmeisesti kiittävää palautetta saarnastani silloin, kun toimin vielä pappina. Mutta en voinut silloin, enkä vieläkään, kertoa vastauksia kenellekään. En edes silloin, kun puin papinviran ulkoiset tunnukset ylleni.

Minä pohdin ja kysyn. Ei minulla ole perimmäisiä vastauksia, kuten ei ole kenelläkään muullakaan. Ei uskonnolla, ei kristinuskolla, ei Raamatulla. Nekin pohtivat ja kysyvät, etsivät sanoja, jotta voimme puhua elämästä, kuolemasta, ihmisyydestä ja kaikesta muusta, mitä emme voi tavoittaa, mutta mitä tavoittelemme.

MuM, TM Leena Julinin tohtorintutkintoon kuuluva konsertti pidetään Pispalan kirkossa Tampereella perjantaina 25.4.2025 klo 19.00-20.15. Esiintyjänä muun muassa Heikki Liimolan johtama Harjun kamarikuoro.

Leena Julin tekee tutkimustaan Shared humanity ‒ Artistic research on recognizable and non-recognizable elements for present-day people in the Christian tradition Taideyliopiston Sibelius-Akatemian DocMus-tohtorikoulussa.