Historia soittolistan työkaluna

Voiko soittolista olla muutosvoima? Musiikkihan on ruumiseen käyvänä ilmiönä sanaakin väkevämpi miekka, joten äänilevyjä soittavan toimittajan mahdollisuudet lienevät jopa proosatekstillä operoivaa poliittista historioitsijaa suuremmat.

Tätä pohdiskelin, kun hiljaisesti alkanut koronakesäni vilkastui pariksi päiväksi kiinnostavan työtilauksen takia. Laukon kartanon omistaja Liisa Lagerstam pyysi minua laatimaan kolmen tunnin klassisen musiikin soittolistan Laukon kartanon musiikkipuutarhaan. Kartanon konsertit oli tältä kesältä peruttu, mutta vierailijat saisivat niiden sijaan päivittäin nauttia ”vuosikymmenten valloittavimmista levytyksistä” kartanon loputtomalla nurmikentällä ja sille levitetyillä aurinkotuoleilla.

Laukon kartanon omistaja FT Liisa Lagerstam päärakennuksen terassilla. Kuva: Janne Palkisto.

Sovimme Lagerstamin kanssa, että musiikit voisivat mielellään liittyä Laukon kuusisataavuotiseen historiaan, ja että etusijalla olisi tunnelmaltaan sopiva, tempoiltaan ja kokoonpanoiltaan vaihteleva kokonaisuus konserttimusiikiksi ymmärrettyä genreä. Tämän kaltaiset päämäärät olivat minulle tuttuja ajaltani radion äänilevykonserttien laatijana – tosin näin pitkiä, kolmen tunnin kokonaisuuksia olin tuskin koskaan yhteenpunonut. Tartuttuani toimeen ymmärsin, että näin mittavaan tehtävään ei edes pari työpäivää riittäisi.

Laukon kartanon historia tarjosi valloittavan ja uuvuttavan paljon mahdollisuuksia musiikillisiin merkityksiin. Nykymittapuulla Laukko sijaitsee hankalan maantiematkan takana Vesilahdella. Sinne voi matkata ottamalla polkupyörän R-junaan ja jäämällä pois Viialan tai Lempäälän asemalla, joista on enää noin parin peninkulman taival päärakennukselle. Vesitasolla voi laskeutua Laukonselälle tai miksei Säijänseljällekin. Entisaikain liikkumisvälineiden kannalta Laukko ja Pyhäjärven niemi on tietenkin sijainnut verrattomien kulkuyhteyksien varrella Kokemäenjoen vesistössä.

Laukon maantieteellisten yhteyksien takia oli helppo valita teoksia mistä päin maailmaa tahansa. Mitään kummallisuuksien galleriaa en soittolistasta kuitenkaan lähtenyt tekemään. Vanha nyrkkisääntö vuorotella tutun ja tuntemattoman välillä oli tässäkin ohjenuorana. Kotimaiselle kartanoromantiikalle iskin silmää Erkki Melartinin Prinsessa Ruususella, Selim Palmgrenin Tuhkimo-valssilla ja Toivo Kuulan Häämarssilla. Elias Lönnrot kirjoitti Laukossa Kalevalansa, joten otin mukaan paitsi Sibeliuksen niin myös Uuno Klamin Kalevala-aiheiset sävellykset. Lönnrot keräsi Laukon lähikylistä Elinan surma -balladin, minkä takia oli puoliksi pakollista ottaa mukaan myös katkelma Oskar Merikannon samannimisestä oopperasta. Vanhaa suomalaista musiikkimaisemaa edustivat Piae Cantiones Tempus adest floridum Hortus musicuksen rytmikkäänä tulkintana sekä Anneliina Koskisen taidokkaasti esittämä Unter der Linden.

Tiedollisten perusteiden ohella musiikkia voi valita myös sen soinnin ja mielleyhtymien takia. Laukon kimmeltävien vesistöjen innoittamana otin mukaan Claude Debussyn pianomusiikkia (Jardins sous la pluie), 1800-luvun lopun dekadenssin kuvajaisena Johann Straussin Lepakon alkusoiton, jossa samppanjakuplat lohduttavat elämänkyllästystä.

Laukon kartanon historia on myös tärkeiden naisten historiaa. Ilman rouva Eva Törngrenin tukea ei Lönnrot olisi kerännyt Elinan surmaa. Valokuvaaja Signe Brander tallensi vanhaa maailmaa huokuneen vanhan päärakennuksen miljöön ja sisätilat. Nykyinen kartanonjohtaja Liisa Lagerstam on Turun yliopistosta väitellyt kulttuurihistorioitsija, joka 2010-luvulla on nostanut kartanon yhdeksi valtakunnan kiinnostavimmista matkailukohteista.

Säveltäjänaisten teoksilla sain soittolistalle tarpeelliset ”tuntemattomat” kappaleet – tuntemattomiksi niitä on kai kutsuttava musiikkielämässä pitkään vallinneiden syrjivien rakenteiden takia. Laukon-vierailija sai siis kuullakseen Agathe Backer Grøndahlin, Augusta Holmèsin, Ethel Smythin, Clara Schumannin, Agnes Tschetschulinin ja Valborg Aulinin teoksia. Hiljaisena toiveena on, että joku innostuisi kuulemastaan Augusta Holmèsin Interludista, kysyisi mikä se on ja ihmettelisi sen jälkeen miksei Holmèsin musiikkia kuule Suomen sinfoniaorkesterien ry:n torstaikonserteissa klo 19.

Monipuolisuuden näkökulmasta tarkastelin myös soitinvalikoimaa, ja otin mukaan harmonikan (Merja Ikkelä), kanteleen (Ritva Koistinen), fortepianon (Tuija Hakkila) ja violoncello da spallan (Sergei Malov).

Soittolistan laatijan tärkeä työkalu on musiikinhistoria ja sen tuntemus. Professori Henrik Meinander kirjoittaa esseessään ”Pikkuveli näkee!” (Hbl 9.12.2002 / Siltala 2010, suom. Matti Kinnunen), että kun historioitsijat välittävät tietoa, keskeisintä on kyky ”erottaa ja paljastaa ennakolta omaksuttuja ajatusmalleja […] jotka vaikeuttavat valistunutta ja järkiperäistä keskustelua menneisyydestä ja sen vaikutuksista nykyaikaan – ja tulevaisuuteen.”

Kartanopuistossa soivalla musiikilla voi haastaa ennakkoluulon siitä, mitä paikassa odottaa kuulevansa ja sitä kautta ajattelevansa. Meinander myös pyörittelee ajatusta siitä, miten ”historia on toista maata”, ja varoittaa, ettei historiaa sovi käyttää poliittisena argumenttina ilman laajoja varauksia. Tunnistan musiikkivalintojeni perusteista heti yhden ongelman: en käsitellyt säveltäjänaisia yksilöinä vaan ryhmänsä edustajana. Uskon silti, että valistunut ja järkiperäinen keskustelu johtaa parempaan tulevaisuuteen. Voihan olla, että vielä joskus Agnes Tschetschulinin Berceuse ja Ethel Smythin Serenadi ovat saavuttaneet hitin aseman, ja niiden väliin tarvitaan tasapainoksi tuntematonta musiikkia, kuten joku Sibeliuksen Karjala-marssi.

Toivottavasti soittolistojen laatiminen ja taustamusiikin valitseminen ymmärretään jatkossakin ammattitaitoa ja koulutusta vaativaksi työksi. Esimerkiksi museoiden äänimaisemat ja taustamusiikit tulisi aina kuratoida samalla huolellisuudella kuin niiden visuaalinen anti. Mutta ehkä tämä on liikaa vaadittu visuaalisen kulttuurin instituutioilta, jos kerran musiikkielämä itsekään ei yllä ohjelmistosuunnittelussaan monipuolisuuteen.