Aamuyö ritari Siniparran linnassa: seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta taiteiden historiassa
Uusin Parnasso-lehti kutsuu kirjailija Mika Waltarin (1908–1979) raiskausfantasiaa ja vaimon pahoinpitelyä valitettavaksi erehdykseksi. Näin lehti tulee jatkaneeksi vanhaa tapaa puhdistaa Waltarin tapaisten neromiesten jälkimainetta. Myös unkarilaisen säveltäjän Béla Bartókin (1881–1945) harjoittamia nuorten tyttöjen ahdisteluja on pidetty saavuttamattomina rakkauksina. Mistä kumpuaa tarve pitää suurmiehiksi nostettujen taiteilijoiden jälkimaine tahrattomana? Miksi arvostettu kulttuurilehti päättää julkaista aiheesta tekstin juuri Panu Rajalalta? Näitä kysymyksiä ruotii musiikin historiantutkija, FT Nuppu Koivisto-Kaasik.
Tutkija-kirjailija Panu Rajala on kirjoittanut Mika Waltarista uuteen Parnasso-lehteen (1/2025).
”Vain läpeensä naiivi ja me too -kampanjan ylilyönneillä varpailleen hälytetty lukijakunta voi syyllistyä suuren humaanin kirjailijan syyttelyyn tai peräti cancelointiin yksittäisten tapausten perusteella [...].”[1]
Näin kirjoittaa Panu Rajala esseessään ”Waltari uudessa valossa”, joka on ilmestynyt tuoreessa Parnasso-lehdessä. Esseessään Rajala käsittelee laajasti toimittaja Venla Rossin SKS:n arkistosta löytämää, Mika Waltarin ja journalisti Leena Ilmarin kirjeenvaihtoaineistoa. Aineistolöydön yhteydessä tuli esille myös Waltarin Ilmarille lähettämä kaunokirjallinen teksti Aamuyö, kello viisi. Siinä Waltari kuvaa toistuvaa naiseen kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa, raiskausta. Lisäksi Waltari kertoo kirjeenvaihdossaan väkivaltaisesta avioliitostaan – molempien puolisoiden osalta.[2]
Panu Rajala on tunnettu ja arvostettu Waltari-tutkija. Hänet on myös tuomittu kolme vuotta sitten käräjäoikeudessa lähestymiskieltoon naisen ahdisteluun ja häirintään liittyvässä asiayhteydessä.[3] Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen opiskelijat ovat kertoneet Rajalan toistuvasti vähätelleen professorikaudellaan 2000-luvun alussa oppiaineessa tapahtunutta seksuaalista häirintää ja asiatonta käytöstä sekä ahdistelleen opiskelijanaisia itsekin.[4]
"Kirjeiden lukija ei pysty paheksumaan sitä, että tavallisesti sävyisän ja suvaitsevaisen kirjailijan kantti kerran petti väkivaltaisesti."
Kirjoituksessaan Rajala toisintaa ajatusta Waltarista, kanonisoidusta miestaiteilijasta ”suurena humaanina kirjailijana”, jolle on raiskausfantasian ja vaimon pahoinpitelyn kohdalla sattunut ikävä erehdys. Rajalan mielestä meidän on annettava Waltarille anteeksi, koska tämä oli persoonaltaan muutoin lempeä. Lisäksi hän korostaa, että Marjatta Waltari – Mikan vaimo – oli aviomiestään kohtaan toistuvasti väkivaltainen ja harrasti sivusuhteita.
”Vastaavien tapausten jälkeen kirjeiden lukija ei pysty paheksumaan sitä, että tavallisesti sävyisän ja suvaitsevaisen kirjailijan kantti kerran petti väkivaltaisesti. Hän oli itse siitä syvästi häpeissään”[5], kirjoittaa Rajala tapauksesta, jossa Waltari oli erään rajun riidan päätteeksi lyönyt vaimoaan nyrkillä päähän.
Rajalan sanomaa voi nähdäkseni tulkita näin: miespuolisen ”neron” kunnian on oltava koskematon. Jos hänen elämäntarinastaan nousee esiin epämiellyttäviä piirteitä, on häntä syytä sääliä ja ymmärtää.
Länsimaisen taidekaanonin heteropatriarkaalisesta nerokultista on kirjoitettu hyllymetreittäin sekä akateemista tutkimusta että yleistajuista tekstiä – varsinkin viime vuosina #metoo-liikkeen vanavedessä. Miksi tällaiset tulkinnat siis elävät edelleen? Mistä kumpuaa tarve pitää kansakunnan kaapin päälle nostettujen miesten jälkimaine tahrattomana hinnalla millä hyvänsä? Ja miksi arvostettu kulttuurilehti päättää julkaista tällaisesta aiheesta tekstin juuri Rajalalta?
Mainittakoon, että Rajalan esseessä käsitellään Waltarin ja Ilmarin kirjeaineistoa laajalti sekä Aamuyö, kello viisi -runoelmaa lyhyemmin. Koska seksuaalinen häirintä ja seksuaalinen väkivalta taiteiden historiassa on aihepiiri, jonka käsittelyssä soisi noudatettavan tarkkaa eettistä harkintaa ja joka edellyttää nimenomaan tämän aihepiirin asiantuntemusta, on perusteltua pohtia tarkemmin sitä, miten Rajala juuri tästä asiasta kirjoittaa. En tässä tekstissä käsittele Rajalan muita havaintoja yksityiskohtaisemmin.
Viulisti Jelly d’Aranyi (1893–1966) joutui torjumaan säveltäjä Béla Bartókin lähentely-yrityksiä. Kuva: Charles Geoffrey-Dechaume (1877-1944) / National Portrait Gallery, London.
Lukiessani Rajalan esseetä en voinut olla ajattelematta säveltäjä Béla Bartókia (1881–1945). En itse osaa unkaria tai tunne unkarinkielistä tutkimusta Bartókista, enkä liioin ole Bartókiin erikoistunut tutkija. Seuraavat havainnot eivät siis edusta kattavaa kokonaiskuvaa tästä nimenomaisesta aiheesta, joka vaatisi perusteellisempaa tutkimusta jatkossa. Käytän tässä yhteydessä Bartókia tapausesimerkkinä laajemmasta naisten tai tyttöjen seksuaalisen häirinnän kulttuurista 1800- ja 1900-lukujen taiteiden opetuksessa.
Muistamme Bartókin musiikin historiassa terävänä modernistina ja unkarilaisen kansanmusiikin esiin nostajana. Sen sijaan unohdamme mielellämme sen, että hän houkutteli ja ahdisteli toistuvasti itseään huomattavasti nuorempia naisia – muun muassa teinityttöjä, jotka opiskelivat hänen johdollaan.
Runoilija Klára Gombossy, 14, oli yksi Bartókin uhreista
Pianisti Márta Ziegler oli 16-kesäinen, kun hän avioitui Bartókin – piano-opettajansa – kanssa. Sama kaava toistui 19-vuotiaan Ditta Pásztoryn kanssa: kerrotaan, että nelikymppinen Bartók saattoi oppilaansa kerran soittotunnin jälkeen kotiin ja kosi tätä täysin yllättäen. Miettimisaikaa Pásztory sai muutaman päivän.[7]
Viulisti Stefi Geyeriä Bartók piiritti muutaman vuoden ajan 1900-luvun alussa. Geyer ei lopulta vastannut säveltäjän tunteisiin, mutta Bartókin tuotantoon jäi kummittelemaan tästä episodista niin sanottu Stefi-johtoaihe tai -teema. [8] 1920-luvun alussa Bartókin kanssa konsertoinut viulistitähti Jelly Arányi joutui niin ikään torjumaan lähentely-yrityksiä ja raportoi kirjeissään sisarilleen säveltäjän ”erittäin vastenmielisestä” käytöksestä (awfully disgusting character).[9]
Vuonna 1916 Béla Bartók tutustui Slovakian maaseudulla matkustellessaan 14-vuotiaaseen Klára Gombossyyn, metsänhoitajan tyttäreen, joka kirjoitti runoja. Myös Gombossy joutui Bartókin ”romanttisten” tunteiden kohteeksi, ja kun hän ei osoittanut riittävää vastakaikua, pyysi Bartók Gombossyn 18-vuotiasta ystävää Wanda Gleimania taivuttelemaan tytön avioitumaan kanssaan. Avioliitosta ei tullut mitään, mutta Bartók sävelsi muutamia yksinlauluja Gombossyn – yhden myös Gleimanin – teksteihin ja häivytti tiedot niiden kirjoittajasta.[10]
Nykypäivän termein kyse on toistuvasta seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta sekä niin sanotusta groomingista eli houkuttelusta, jossa aikuinen (esimerkiksi soitonopettaja) käyttää valta-asemaansa hyväksi rakentaakseen nuoreen (esimerkiksi opiskelijaansa) luottamusta ja tätä kautta romanttista tai seksuaalista suhdetta.[11] Bartókia syvästi ihailleet ja hänet hyvin tunteneet pianisti Elisabeth Klein ja Wanda Gleiman kommentoivatkin, että säveltäjän kiinnostus kohdistui teini-ikäisiin tyttöihin siksi, että hän saattoi ”muovailla” heidän ajatusmaailmansa juuri sellaiseksi kuin halusi. Gleiman kirjoittaa:
“Hän [Bartók] rakasti naisissa lähinnä heissä piileviä mahdollisuuksia, nuorta, vielä kesannolla olevaa mieltä, jota hän voisi opastaa ja kasvattaa. Hän rakasti hyvin nuoria, viattomia ja kokemattomia ihmisiä, joiden mielen hän saattoi muovata omien näkemystensä mukaiseksi, jotta heistä tulisi myös hänen älyllisiä kumppaneitaan. Sitä paitsi hänen persoonallisuutensa oli niin vahva ja murskaava, ettei kokematon nuori ihminen voinut kestää sitä vahingoittumatta.”[12]
Bartók-tutkimuskirjallisuudessa hänen suhteistaan nuoriin tyttöihin ja naisiin on puhuttu ilmeisen pitkään, vielä 2010-luvulla, ikään kuin tasaveroisina, normaaleina ihmissuhteina. Säveltäjä “riiaa” (wooed), “rakastuu” (fallen in love), ”hullaantuu” (infatuation with), kokee “kaikennieleviä intohimoja” (passions dévorantes) – ei ahdistele, vainoa tai houkuttele.[13] Vaihtoehtoisesti hän on “lapsellinen” (childish) tai epäkypsä romanttisissa suhteissaan – tai sitten kiinnostus nuoriin, vilkkaisiin naisiin” (attracted [...] to much younger, vivacious women) mainitaan, mutta asiaa ei käsitellä tämän pitemmälle.[14] 14-vuotiaasta Gombossysta sanotaan, että hän oli ikäisekseen “erittäin kypsä” (une jeune personne très mûre).[15] Huomio kiinnittyy ensisijaisesti siihen, miten nämä onnettomiksi tai vastakaiuttomiksi luonnehditut “rakkaussuhteet” ovat inspiroineet säveltäjän luomistyötä.[16]
"Häirinnän, syrjinnän, väkivallan ja ahdistelun historiasta tulisikin puhua avoimesti juuri siksi, että se tuntuu vaikealta ja ahdistavalta."
Toisin sanoen: asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä, koska niitä olisi silloin liian ahdistavaa ja kiusallista ajatella. Saatetaan vedota siihen, että asiat olivat ennen toisin, huonommin, ja ettei nykypäivän moraalikäsityksiä tule soveltaa menneeseen. Silloin jätetään helposti huomioitta, että oli myös monia muusikoita ja säveltäjiä, jotka eivät häiriköineet naispuolisia opiskelijoitaan, vaan päinvastoin tukivat heitä. Yksi hyvä esimerkki on parhaillaan juhlavuottaan viettävä säveltäjä Erkki Melartin (1875–1937), monen suomalaisen säveltävän naisen auttaja ja rohkaisija.[17]
Häirinnän, syrjinnän, väkivallan ja ahdistelun historiasta tulisikin puhua avoimesti juuri siksi, että se tuntuu vaikealta ja ahdistavalta. Musiikinteorian tutkija Philip Ewell on muotoillut ajatuksen erinomaisesti kirjoittaessaan länsimaisen musiikinteorian rakenteellisesta rasismista Yhdysvalloissa: “[…] if there’s anything worse than the erasure of blackness in American history, it’s the erasure of antiblackness.”[18] Ewelliin tukeutuen ajattelen, että naisvihan, seksismin ja seksuaalisen häirinnän kaunisteleminen tai häivyttäminen taiteiden historiasta on eettisesti kyseenalaista. Se estää rehellisen, avoimen ja tervehdyttävän keskusteluilmapiirin syntymistä nykypäivän väärinkäytöksien kohdalla.[19]
Pianisti Márta Ziegler (1893–1967) erosi säveltäjä Béla Bartókista 30-vuotiaana. Kuva: Wikimedia.
Juuri tästä kohtaa löytyy minusta oleellinen yhteys Panu Rajalan esseeseen. Rajala ei käytä Waltarin Aamuyö, kello viisi -runoelman yhteydessä suoraan termiä ”raiskaus”, vaan puhuu ”pitkitetystä yhdynnästä, johon mies ensin väkivalloin taivuttaa vaimonsa, joka sitten tempautuu mukaan villiin menoon”.[20] Venla Rossi esittää aineistosta huomattavasti paremmin taustoitetun ja huolellisemmin punnitun tulkinnan:
”Runon puhuja yrittää aluksi lepytellä vaimoaan ja ehkä vähän vietelläkin. Sitten sävy alkaa muuttua käskeväksi. Vaimon vaatteita riisutaan ensin suostuttelemalla, sitten jo puoliväkisin. Runoelmassa on selkeiden hahmojen lisäksi myös selkeä aihe. Siinä kerrotaan, miten runon puhuja raiskaa vaimonsa, itse asiassa useamman kerran. [...] Vaihtuvalla runomitalla riimitellyissä säkeissä kuvataan muun muassa puremista, mustelmia, sitomista, oven lukitsemista, verenvuotoa, alistamista ja nöyryyttämistä. Eikä siinä kaikki: tekstissä annetaan myös ymmärtää, että itkusta, huudosta ja vastustelusta huolimatta vaimo pohjimmiltaan nauttii puolisonsa häneen kohdistamasta seksuaalisesta väkivallasta. Syynä on henkilöhahmon nuoruuden kokemus.”[21]
Lukijan – erityisesti naislukijan – korvaan Rajalan sanavalinnat kuulostavatkin itse asian kiertelyltä, apologialta ja parhain päin selittelyltä. Miksi ihmeessä joku luonnehtisi väkivaltaista raiskausta ”villiksi menoksi”, johon saattaa ”tempautua mukaan”? Minkäänlaista kriittisempää analyysiä runoelmasta Rajala ei esseessään esitä.
Canceloinnista puhuminen ohjaa keskustelun sivuraiteelle
Rajalan tekstiä voikin kokonaisuudessaan tulkita niin, että meidän tulisi antaa jonkinlainen synninpäästö Mika Waltarille itse runoelmasta ja sen lähettämisestä Leena Ilmarille. Tässä ajatuksessa on ongelma. Taiteiden historian tutkija – tai historiallisten teosten lukija – ei ole mikään tuomari, joka jakelee tarvittaessa ”vapaudu vankilasta” -kortteja valikoiduille menneisyyden kulttuurivaikuttajille. Etenkin tutkijan on syytä lähestyä historiallisia ihmisiä sellaisina kuin he olivat: erehtyvinä ja monella tavalla ristiriitaisina, joskus myös hirveällä ja käsittämättömälläkin tavalla käyttäytyneinä ihmisinä, ei sankareina tai epäjumalina, joiden kyseenalainen moraalinen käytös on kriisin paikka. Haaste tässä on se, että tutkija monesti ”rakastuu” omaan tutkimuskohteeseensa sitä intensiivisemmin mitä enemmän viettää aikaa aiheensa parissa. Silloin on vaikeaa, mutta sitäkin tarpeellisempaa tuoda mahdollisimman selkeästi esille myös niitä vastenmielisiä ja epämiellyttäviä piirteitä, joita ihmisten elämät tyypillisesti sisältävät. Kynnys on tietysti korkeampi, kun kyse on yleistä arvostusta nauttivasta, niin sanotusta kansallisesta merkkimiehestä.
Lisäksi Rajala antaa ymmärtää, että kyseessä on yksittäistapaus. Tämä on kaiketi siinä mielessä totta, että Mika Waltarin ei tunneta lähetelleen raiskausta käsitteleviä runoelmia muille naisille. Erityisluontoisuuden ja poikkeuksellisuuden korostaminen ei silti ole ongelmatonta. Taiteiden historia on pullollaan ihmisiä – useimmiten miehiä – jotka ovat käyttäneet valta-asemaansa hyväksi ahdistellakseen, vainotakseen ja häiritäkseen muita – useimmiten nuoria naisia tai naisoletettuja.[22] Tämä on se laajempi viitekehys, johon Aamuyöllä, kello viisi -runoelma liittyy ja joka olisi syytä tuoda esille, kun runoelmasta kirjoitetaan. Kun etabloitunut mieskirjailija lähettää pyytämättä ja yllättäen seksuaalista väkivaltaa kuvaavan tekstin nuoremmalle naiskollegalleen, jonka kanssa hänellä on suhde, kyse on mielestäni vallankäytöstä, ei romantiikasta tai uskoutumisesta.
Kuten vastaavanlaisissa tapauksissa tyypillistä on, Rajala ilmaisee tekstissä pelkonsa Waltarin ”canceloinnista” sekä puhuu ”metoo-kampanjan ylilyönneistä”. Nämä ovat nykyajassamme toistuvia retorisia keinoja, joilla pyritään ohjaamaan syrjintää, rasismia tai naisvihaa käsitteleviä keskusteluja ohitse itse aiheesta.
En ole havainnut kenenkään ehdottaneen, ettei Mika Waltarin kirjoja enää luettaisi ollenkaan tai että hänen tuotantonsa tuhottaisiin tai sensuroitaisiin. Rajala ei anna tästä myöskään esimerkkiä tai lähdeviitettä. Epäselväksi jää sekin, mitä hän tarkoittaa ”metoo-kampanjan ylilyönneillä”. Essee ei toki ole tutkimusartikkeli, mutta jos haluaa aidosti käydä vuoropuhelua, on väitteet perusteltava.
"Ehkä toimituksissa olisi syytä muistaa, että Mika Waltaria ovat tutkineet muutkin kirjallisuustieteilijät kuin Panu Rajala."
Ehkä asian ydin onkin siinä, että näemme Mika Waltarin – tai Béla Bartókin – teokset väistämättä eri valossa, kun tiedämme edellä mainitut tosiasiat. En tarkoita, etteikö heidän tuotantoaan voisi tarkastella myös muista kuin feministististä näkökulmista. Pikemminkin tarkoitan sitä, että tietynlainen luottamus- tai ihailijasuhde taiteilijan ja taiteen kokijan välillä säröytyy. Se herättää ymmärrettävästi surun, pelon sekä ahdistuksen tunteita, jotka täytyy käsitellä: olenko minä nyt paha ihminen, kun olen ihaillut Waltarin romaaneja tai Bartókin teoksia? Esimerkiksi itselleni Béla Bartókin pianosarja opus 14 – sävelletty vuonna 1916 Klára Gombossy -episodin aikaan – on ollut teini-ikäisestä lähtien läheinen teos. Kaiken edellä mainitun tietäessäni tunnen tällä hetkellä, etten halua enää soittaa tai kuunnella koko kappaletta – Ritari Siniparran linna -oopperasta nyt puhumattakaan. Maailmassa on paljon muuta hienoa musiikkia, jonka puoleen kääntyä.
Ehkä Waltari-tutkimuksessakin voitaisiin suunnata seuraavaksi katseet Mikan sijasta vaikkapa kirjailija Satu Waltarin elämään ja tuotantoon. Ei ihannoiden, silotellen tai kaunistellen, vaan rehellisellä kiinnostuksella ja uteliaisuudella. Ja ehkä toimituksissa olisi syytä muistaa, että Mika Waltaria ovat tutkineet muutkin kirjallisuustieteilijät kuin Panu Rajala – ja että Suomesta löytyy useita taiteessa ja taiteen historiassa esiintyvän naisiin kohdistuvan väkivallan asiantuntijoita, joiden joukkoon Rajala ei lukeudu.[23]
FT Nuppu Koivisto-Kaasik on musiikin historiantutkija, joka on yhdessä FT Anna Ramstedtin ja professori Susanna Välimäen kanssa tarkastellut seksuaalista häirintää 1800- ja 1900-lukujen musiikkimaailmassa. Koivisto-Kaasik esittää lämpimät kiitokset Ramstedtille ja Välimäelle tämän artikkelin kommentoinnista.
LÄHTEET
[1] Panu Rajala: ”Waltari uudessa valossa”, Parnasso 1/2025, 30.
[2] Venla Rossi: ”Mika Waltarin salaisuus”, Helsingin Sanomat 11.12.2024. https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000010888660.html, luettu 13.2.2025. Ks. myös Sonja Saarikosken ansiokas ja perusteellinen artikkeli ”Kuvittelun voima. Mika Waltarin ’raiskaustarina’ yllätti. Voiko sitä tulkita todellisuutena?”, Uusi juttu 24.1.2025, https://www.uusijuttu.fi/juttu/sLxNd8NI-mCdKSbpE-3d2cc, luettu 19.2.2025.
[3] Jouni Tanninen: ”Kirjailija Panu Rajala joutui laajennettuun lähestymiskieltoon”, Yle Uutiset 22.6.2022, https://yle.fi/a/3-12505860, luettu 13.2. 2025.
[4] Tero Alanko: ”Entiset opiskelijat syyttävät professori Panu Rajalaa: Seksuaalista häirintää, ei puuttunut ongelmiin”, Suomen Kuvalehti 22.2.2018. https://suomenkuvalehti.fi/kotimaa/entiset-opiskelijat-syyttavat-professori-panu-rajalaa-seksuaalista-hairintaa-ei-puuttunut-ongelmiin/?shared=1009558-2038d454-999, luettu 13.2.2025. Olen kirjoittanut Rajalan sekä Lauri Törhösen toiminnasta aiemmin (1.3.2018) kulttuurilehti Mustekalassa otsikolla ”’Pieniä säröjä’, ’pieniä roiskeita’ – taidemaailman valtarakenteet ja setämiesten selittelykerho”, https://mustekala.info/pienia-saroja-pienia-roiskeita-taidemaailman-valtarakenteet-ja-setamiesten-selittelykerho/, luettu 13.2.2025.
[5] Rajala 2025, 30.
[7] Ks. esim. Claire Delamarche: Béla Bartók (Paris: Fayard 2012), 215, 477–483; Kenneth Chalmers: 20th-Century Composers: Béla Bartók (London: Faidon 1995), 77–80; “Remembering Bartók: John Moseley talks with Elisabeth Klein”, The Hungarian Quarterly (200) 2010, https://web.archive.org/web/20160404172000/http://www.eurozine.com/articles/2011-01-10-moseley-en.html, luettu 14.2.2025.
[8] Ks. esim. Delamarche 2012, 140–155; Chalmers 1995, 66–70. Stefi-johtoaiheesta ks. esim. Peter Laki, ”Works for solo violin and the Viola Concerto”, teoksessa The Cambridge Companion to Bartók, toim. Amanda Bayley (Cambridge: Cambridge University Press 2001, 133–150), 144.
[9] Chalmers 1995, 142.
[10] Delamarche 2012, 300–311; Chalmers 1995, 106–114.
[11] Ks. esim. Ramstedt 2024, 30–31.
[12] ”Ce qu’il aimait chez les femmes, c’était plutôt leurs potentialités, un jeune esprit encore en friche qu’il pouvait guider et éduquer. Il aimait de très jeunes personnes innocentes et inexpérimentées dont il pouvait former l’esprit selon ses idées afin qu’elles deviennent également des partenaires intellectuelles. Par ailleurs, sa personnalité était si forte et si écrasante qu’une jeune personne sans experience ne pouvait la supporter sans y laisser des plumes.” Delamarche 2012, 385. Olen tässä viitekehyksessä kääntänyt aimer-verbin tarkoituksella “rakastamiseksi”.
[13] Lynn Hooker: ”The political and cultural climate of Hungary at the turn of the twentieth century”, teoksessa The Cambridge Companion to Bartók, toim. Amanda Bayley (Cambridge: Cambridge University Press 2001, 7–23), 20; David Cooper: ”Bartók’s orchestral music and the modern world”, The Cambridge Companion to Bartók, toim. Amanda Bayley (Cambridge: Cambridge University Press 2001, 25–61), 54; Carl Leafstedt: ”The stage works: portraits of loneliness”, The Cambridge Companion to Bartók, toim. Amanda Bayley (Cambridge: Cambridge University Press 2001, 62–77), 64; Laki 2001, 136; Delamarche 2012, 383.
[14] Chalmers 1995, 100 ja 144.
[15] Delamarche 2012, 300.
[16] Ks. esim. László Vikárius, “Intimations through Words and Music Unique Sources to Béla Bartók's Life and Thought in the Fonds Denijs Dille (B-Br)”, Revue belge de Musicologie / Belgisch Tijdschrift voor Muziekwetenschap 67 (2013), 179–217; Rachel Beckles Wilson: ”Vocal music: inspiration and ideology”, The Cambridge Companion to Bartók, toim. Amanda Bayley (Cambridge: Cambridge University Press 2001, 79–91), 82.
[17] Välimäki & Koivisto-Kaasik 2023, 443.
[18] Philip Ewell: On Music Theory, and Making Music More Welcoming for Everyone (Ann Arbor: University of Michigan Press 2023), 3.
[19] Seksuaalisen häirinnän kulttuurista Suomen klassisen musiikin piireissä on kirjoittanut laajasti ja asiantuntevasti Sonja Saarikoski; ks. esim. ”Nöyryytystä, seksuaalista häirintää, oppilaiden ja opettajien välisiä suhteita – Klassisen musiikin #metoo”. Image 7.3.2020, https://www.apu.fi/artikkelit/noyryytysta-seksuaalista-hairintaa-oppilaiden-ja-opettajien-valisia-suhteita-klassisen-musiikin-me-toolla-on-pitka-historia, luettu 14.2.2025; sekä ”Naisen on kuoltava”, Long Play 30.11.2023. https://www.longplay.fi/pitkat/naisen-kuoltava, luettu 14.2.2025.
[20] Rajala 2025, 30.
[21] Rossi 2024.
[22] Ks. esim. Elina Saloranta: ”Pikkunen, kokematoin sisareni”, Naiset, musiikki, tutkimus – ennen ja nyt, toim. Saijaleena Rantanen et al. (Helsinki: Suoni ry & Taideyliopiston Sibelius-Akatemia), 7–16.
[23] Ritva Haavikon uraauurtavan biografisen työn ohella esimerkiksi kirjallisuustieteilijät Taru Tapioharju ja Juha Järvelä ovat tarkastelleet sukupuolta Mika Waltarin teoksissa.