Musiikki, digitaaliteknologia ja tutkimusetiikka
Digitaaliteknologioiden demokratisoivia vaikutuksia on viime vuosina kyseenalaistettu yhä enemmän. Vielä 2000-luvun alussa uskottiin vahvasti tulevaisuuteen jossa internet muuttaa maailmaa oikeudenmukaisemmaksi, mahdollistaa globaaleja markkinoita pienemmillä erityisaloilla ja yhdistää ihmisiä avoimen tiedon infrastruktuurilla. Nykypäivän todellisuus on osoittautunut hyvin erilaiseksi. Palvelujen digitalisoitumisen myötä muutamalla teknologiajätillä on ennennäkemätön valta-asema, niiden toiminnasta on vaikea saada tietoa ja vapaassa keskustelussa faktat, mielipiteet, propaganda, journalismi ja tutkimus sekoittuvat keskenään. Sosiaalinen media ei enää yhdistä ihmisiä vaan edistää suodatinkuplilla lokeroitumista ja äärimielipiteitä.
Rasmus Nielsen luettelee Culturally digital blogissa (ja siitä myöhemmin julkaistuissa Digital Keywords teoksessa) syitä siihen miksi digitalisaatio ei ole lunastanut siihen kohdistuneita demokratisoivia odotuksia. Ensiksi, akateeminen keskustelu on keskittynyt enemmän vaihtoehtoisiin todellisuuksiin ja ns. maksimaalisen kansanvallan teoretisointiin, eikä niinkään varsinaisen minimaalisen demokratian realiteetteihin. Tämä paremman tulevaisuuden visualisointi on luonut niin suuria etäisyyksiä todellisuuteen, että se on Nielsenin mukaan osittain myös aiheuttanut toimettomuutta. Toiseksi, digitalisaatio ei tapahdu tyhjiössä ja vaikuta yksin kulttuurin muutokseen. Muut voimat ajalta ennen digitalisaatiota, kuten taloudellinen eriarvoisuus ja syrjintä ovat muokanneet demokraattista kehitystä samaan aikaan kun edulliset, helposti saatavat digitaliteknologiat ovat kehittyneet. Internet ei myöskään itsessään ole demokraattinen innovaatio, vaan infrastruktuuri kehitetty ensisijaisesti tukemaan ja mahdollistamaan valtion turvallisuuteen liittyvää kommunikointia. Sen mahdollistama oikeudenmukaisuus on tahaton sivuvaikutus, ei ensisijainen päämäärä.
Musiikin saralla ollaan muutamia onnistuneita tapauksia toistamalla myös luotu suuria odotuksia digitaalisen julkaisuun. Se, että Radiohead onnistui kerran kohtuullisen menestyksekkäästi julkaisemaan levyn omilla kotisivuillaan jossa fanit saivat itse määritellä hinnan ostokselle, ei tarkoita ettei suurilla levy-yhtiöille enää ole valtaa (ks. Elberse 2013). Radiohead palasi myös itse tuon tapauksen jälkeen ison yhtiön leiviin.
Kuten monet tutkijat ovat osoittaneet, suosivat suoratoistopalvelut isoja yrityksiä ja kansainvälisiä hittejä pienten yhtiöiden ja paikallisen musiikin kustannuksella. Valinnan vapaus ja tarjonnan monipuolisuus joka on pitkään ollut päämääränä aiheuttaa nyt, kuten Daniel Nordgård toteaa (ks. myös Schwartz 2009), kuuntelijoille ahdistusta päätöksenteosta ja antaa valtaa erilaisille välikäsille. Käyttäjät uskovat teknologian tekevän päätöksen heidän puolestaan, he luottavat algoritmeihin ja digitaalisiin prosesseihin jotka sosiaalisen median tapaan edistävän epäoikeudenmukaisia rakenteita suosimalla esimerkiksi miesartisteja (ks. Eriksson & Johansson 2017). Voisin myös väittää, että digitaaliset musiikkipalvelut ylläpitävät kaanoneita, yksinkertaistavat musiikkikulttuureja eristämällä ne kontekstistaan ja monet rajoittavat saatavilla olevaa tietoa yksittäisten kappaleiden tekijöistä. Se miten tarkalleen digitaaliset palvelut vaikuttavat käyttäjien jokapäiväiseen musiikinkulutukseen ja musiikkikulttuurimme on yhä vaikeampi tutkia, koska liiketoiminta ja siihen liittyvät sopimukset ovat kaikkea muuta kuin läpinäkyviä (ks. esim. Pasquale 2016).
Näiden rakenteiden selvittäminen vaatii, kuten Pelle Snickars ja hänen tutkimusryhmänsä toteavat juuri julkaistussa Spotify Teardown tutkimuksessa, tietynlaista aktivistista otetta tutkimuksessa. Snickars ja kumppanit viittaavat siihen miten suuria mediatoimijoita tutkiessa tutkija pääsee perinteisin tutkimusmenetelmin usein ainoastaan analysoimaan näiden makrotason tekijöiden julkista retoriikkaa. Jotta tutkija oikeasti pystyisi ymmärtämään miten alusta toimii on tehtävä interventioita, kyseenalaistettava vallitsevaa tutkimusetiikkaa ja tutkimuskohteen integriteettiä. Snickarsin johtamassa Spotify-tutkimuksessa tutkijat loivat botteja soittamaan tiettyjä kappaleita tuhansia kertoja ymmärtääkseen miten järjestelmä reagoi musiikkivalintoihin, he loivat keinotekoisia levy-yhtiöitä ja tarjosivat järjestelmään musiikkiteoksia nähdäkseen järjestelmän sisälle. Suuri osa näistä interventioista olivat Spotify -alustan palveluehtojen vastaisia mutta hankkeella oli kokoajan sitä rahoittaneen Ruotsin Vetenskapsrådetin tuki, myös silloin kun Spotify vaati hankkeelta rahoituksen poisvetämistä. Tutkimusryhmä oli myös alusta alkaen avoin käyttämistään metodeistaan ja he esittävät eksplisiittisesti julkisen keskustelun ja läpinäkyvyyden edistämisen yhdeksi tutkimuksensa tavoitteiksi.
Perinteiselle kulttuurin- tai musiikintutkijalle digitaalisen ympäristön tutkiminen asettaa monia haasteita, joita itse tällä hetkellä pohdin Digitaliseringens inverkan på minoritetsmusik -hankkeessa, jossa tarkastelen digitalisaation vaikutuksia ruotsinkieliseen kielivähemmistön musiikkiin Suomessa. Tähän tutkimukseen liittyen toimitamme yhdessä Johannes Brusilan ja Martin Cloonanin kanssa myös erikoisnumeron Popular Music & Society -julkaisuun. "Music, digitalization and democracy" -teemanumeroon otamme vastaan artikkeliehdotuksia vielä ensi viikon loppuun menessä. Lisätietoja löytyy oheisen linkin takaa.